SUOMEN ITSENÄISYYS 1917 JA NYT

Toisin kuin meillä virallisesti ja perinteisesti on selitelty, Suomen itsenäisyys oli vähintäänkin yhtä epämääräinen tapahtuma, kuin Suomen itsenäisyyden menettäminenkin vuonna 1995. Oikeiston vaaliman myytin mukaan bolshevikit halusivat maan itselleen ja urhea vapaussotilas sitten vapautti sen kommunistiryssien ikeestä. No ei ihan. Vasemmalla taas on huudettu aina sitä, että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden silkkaa rakkauttaan. No ei ihan niinkään.

Todellisuudessa itsenäisyyteen johti Venäjän luhistuminen. Vuoden 1905 jälkeen tsaarin ja Venäjän asema heikkeni koko ajan, kun vanha jättiläisvaltio ei kyennyt modernisoimaan rakenteitaan eikä talouttaan. Venäjä oli umpilaho poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, mutta Venäjän imperiumi oli edelleen niin suuri, että se kykeni olemaan voimatekijä. Se hämäsi etenkin rikkainta oikeistoa ja aatelistoa, joille itsenäisyysajatus oli täysin vieras.

Suurpääoman oli hyvä köllötellä tsaarin Venäjän suurruhtinaskunnassa, olkoonkin, että 1800-luvun lopulta voimistuneet venäläistämistoimet (itseasiassa toimet eivät niinkään tähdänneet maan venäläistämiseen, vaan sitomiseen osaksi varsinaista Venäjää kaikin keinoin) olivat johtaneet itsenäisyysaatteen kipinään myös oikeiston piirissä. Vasemmalla vastaavia ajatuksia oli elätelty jo jonkin aikaan, sillä tsaarin Venäjä katsottiin kansojen vankilaksi. Tosin niin olivat Englannin, Saksan ja Ranskankin imperiumit, sekä Itävalta-Unkari.

Ratkaiseva hetki koettiin helmikuussa 1917, jolloin tsaari syöstiin lopullisesti vallasta ja venäläinen äärimmäisen sekava ja kaoottinen "demokratia" sai hetkensä. Se tosin sössittiin aika pian perivenäläiseen tyyliin ja vanhan vallan yhteiskuntarakenteiden hanttiin panemisella. Ei sovi myöskään unohtaa, että Saksa toimi hyvin aktiivisesti sekä Venäjällä, että emigranttien keskuudessa Venäjän heikentämiseksi kaikin tavoin.

Tämä Uusi Venäjä taapersi miten kuten, tasapainoilemalla vallankumousajatusten ja ideoiden, ja suursodan välimaastossa, länsiliittoutuneitten painostaessa ankarasti sodan jatkamiseen. Kuitenkin Venäjä oli joutunut tilaansa juuri sodan hirvittävien tappioiden, talouden yleisen jumittamisen ja suoranaisen pulan vuoksi. Tsaarin syrjäyttämisen piti johtaa rauhaan ja paluuseen normaalielämään, mutta toisin kävi. Ja kaikki meni enemmän ja vähemmän solmuun, kun ns. Kerenskin hallitus enemmän tai vähemmän yritti pystyttää diktatuurin maahan ja alkoi koventaa otteitaan.

Suomessa Kerenskin hallinnon puheet kansallismielisen murskaamisesta ja kansojen alistamisesta nostattivat itsenäisyysintoa kautta poliittisen kartan. Oikeiston aktivistipiireissä Kerenski oli pahimman lajin Suomen syöjä (joskin suurpääoman edustajat vielä uumoilivat, että diktaattorin avulla voitaisiin tehdä hyviä bisneksiä) ja vasemmalla hänen julkitulleet aikeensa tulkittiin hyökkäykseksi alempia sosiaaliluokkia vastaan.

Bolshevikit, vasemmistososialistit ja muut haistoivat mahdollisuutensa ja aloittivat vyörytyksen kohti uutta vallankumousta. Sellainen saatiinkin lokakuussa 1917. Tuolloin vallan maassa otti sekalainen joukko vallankumoushenkisiä puolueita ja ryhmiä menshevikeistä sosiaalivallankumouksellisiin, vasemmistososiaalivallankumouksellisista bolshevikkeihin. Saksassa tilanne herätti lähes hilpeyttä, sillä kaikki kumoukselliset olivat ilmoittaneet tavoitteekseen rauhan. Se sopi Saksalle, joka suunnitteli uutta  suurhyökkäystä lännessä sodan ratkaisemikseksi ja tarvitsi itärintaman joukkoja sinne. Pelkästään horjuvaa Itävalta-Unkaria tukemassa oli 25 saksalaista divisioonaa, joita tarvittiin muualla. Rauha idässä takaisi sen.

Saksa ei kuitenkaan ollut mikään joulupukki. Se oli vallannut suuria alueita idässä, eikä aikonut luopua niistä missään oloissa. Se halusi itselleen myös aikoinaan saksalaisen ritarikunnan hallitseman Baltian Eestiä myöten. Toki se oli valmis neuvottelemaan hieman, mutta aikeet olivat selvät. Ukraina tuli liittää sekin saksalaiseen vaikutuspiiriin, joskin Ranska halusi jostakin syystä Ukrainan itselleen jo tässä vaiheessa ja vastusti sen saksalaistamista. Itävalta-Unkari, jonka hallussa länsi-Ukraina oli ollut halusi sekin koko Ukrainan ilman mitään realistisia mahdollisuuksia.

Suomella ei tässä vaiheessa ollut juurikaan merkitystä kenellekään muulle, kuin vallankumouksellisille ja heidän joukossaan Suomessa oleskelleille Leninille ja Stalinille. Vallankumouksellisten kovin kaksikko tiesi, että Saksan käsissä Suomi olisi helvetinmoinen riski Pietarille, mutta se myös tunsi suomalaisia sosialisteja, joista osa oli jo tässä vaiheessa innostunut bolshevikkien johdon touhuista. Lenin, jääkylmä pelimies, tiesi myös, että lupailemalla suomalaisille, ja kaikille muillekin, vapautta päättää omista asioista, nämä reuna-alueiden kansat pidettäisiin poissa Pietarista omia asioitaan järjestelmässä. Leninille Ukraina oli tärkein ja suurin palanen. Suomi oli tärkeä vain lähinnä sijaintinsa vuoksi.

Venäjä oli tietenkin bolshevikkien tärkein alue ja kohde. He tekivät yhden epäonnistuneen vallankaappausyrityksen ja johtajat joutuivat painumaan maan alle, mutta epäonnistuminenkin lisäsi kannatusta. Kun muut tsaarin syösseet puolueet jatkoivat puheen pälinää ja vatulointiaan duumassa ja aluekomiteoissa, ja maa oli sekaisin kuin seinäkello, Suomessa piileskelevä Lenin haisteli ilmaa. Pietarissa muhi ylläri pylläri kaikille. Bolshevikit eivät olleet kuten muut. He olivat kovapintaisimpia ja parhaiten organisoituja, he olivat tarmokkaimpia, heitä oli kaikkialla ja kaikessa, ja kun tilaisuus tuli, he myös tarttuivat siihen.

Muun kumousväen laatiessa lauseitaan ja vastalauseitaan, bolshevikit valtasivat strategisia rakennuksia ja kohteita Pietarista, hajoittivat duuman, ja ottivat vallan maan pääkaupungissa ja julistautuivat Venäjän ainoaksi hallitsijaksi. Se oli tietenkin täyttä shaibaa, sillä bolshevikkien valta ulottui tuoreeltaan Pietarin lähialueille, eikä edes koko kaupunki ollut hanskassa. Juuri siitä syystä länsivallat kieltäytyivät tunnustamasta moista äpärää. Oletusarvo oli myös se, etteivät bolshevikit pysy vallassa viikkoa, kahta kauempaa. Sitä pyrittiin myös varmistamaan agenttitoiminnalla, joka ei tosin saanut aikaan mitään. Myöhemmin läntisiä arvioita reivattiin sitä mukaan kuin aika kului, eli kuukausista vuosiin jne.

Bret-Litovskissa alkoivat Saksan ja itsensä uusiksi Venäjän valtiaiksi nimittäneiden bloshevikkien neuvottelut. Alkuun asiat sujuivat ajoittain jopa hauskojen lounaiden merkeissä, mutta Lenin kyllästyi 1800-lukulaiseen societé-teatteriin ja lähetti paikalle Trotskin, vallankumouksen terävimpiin kuuluvan ultrahäikäilemättömän komissaarin. Trotski edusti Buharinin ohella sitä siipeä, jonka mukaan mitään kansojen itsenäisyyksiä ei suvaittaisi, kun taas Lenin ja Stalin odottelivat.

Trotski oli varma, että maailman vallankumous oli nurkan takana, olihan Saksassa ollut leipämellakoita ja levottomuuksia ja Itävalta-Unkari romahduspisteessä. Hänen ajatuksensa oli pitkittää neuvotteluita periksiantamatta, kunnes kaikki maailman prolet ryntäisivät liittymään Venäjän bolshevikkeihin. Buharin oli samoilla linjoilla. Stalin pelasi omia pelejään ja vaihteli mieltään sen mukaan, miltä näytti.

Lenin oli aluksi samoilla linjoilla, mutta tajusi pian, ettei mitään vallankumousta lännessä olisi ihan heti tulossa. Olennaista oli saada valta käsiin Venäjällä, eikä haahuilla fiilispohjalta maailman sfääreissä. Stalin liukui Leninin linjoille ja hän oli sentään kansallisuusasioiden komissaari, jonka vastuulla kansallisuusasiat olivat. Lenin tajusi myös, etteivät bolshevikit voineet syödä sanojaan, kuten aikaisemmat helmikuun kumoukselliset olivat tehneet, ja bolshevikit olivat luvanneet kansoille itsemääräämisoikeuden. Asiasta oli jopa annettu julkilausuma, jossa tosin uskoteltiin että itsenäistyneet kansat tekisivät vallankumouksen ja liittyisivät bolshevikkien porukkaan myöhemmin.

Julistus oli laukaissutkin itsenäistymisaallon, jopa niin, että Siperiakin julistautui itsenäiseksi. Bolshevikit hoitelivat Siperian myöhemmin, samoin kuin Valko-Venäjän ja Ukrainan, mutta Baltia ja Suomi lipesivät näpeistä Saksan toimien vuoksi. Suomen kohdalla tehtiin myös ylioptimistinen tilannearvio kumoushenkisten sosialistien intoilun vuoksi ja olihan suurruhtinaskunnassa Itämerenlaivaston kumouksellisten päämaja Tshernobalt ja kymmeniä tuhansia sotilaita.

Stalin oli jo marraskuussa käynyt Suomen sosialidemokraattien puoluekokouksessa pistämässä tulta uuniin ja suositellut vallankumousta. Hän oli lupaillut konkreettista apuakin, aseita ja lämmintä kättä, mutta tosipaikan tullen suomalaiset bolshevikit Kuusisen ja muiden johdolla huomasivat, että tarjolla oli lähinnä lämmintä kättä. Aseapu jäi kovin vaatimattomaksi, samoin miesvoima, koska niitä tarvittiin Pietarissa ja Venäjällä. Kaiken kukkuraksi Saksan kanssa väännettiin kättä rauhanehdoista.

Suomalaiset kumoukselliset kävivät Pietarissa useammankin kerrann pyytämässä jeesiä aatetovereilta, mutta Trotski käski julistautumaan ensin itsenäiseksi ja sitten tekemään kumouksen. Samanlaista viestiä tuli muiltakin bolshevikkien nokkamiehiltä, joista Buharin ja Radek sekä rouva Kollontai eivät halunneet päästää yhtään kansaa pois kuvittelemansa maailman vallankumouksen käsistä. Lenin sanoi, että hoitakaapa nyt hommanne edes alkuun ihan itse, ja suomalaiset päättivät yrittää. Julistettiin lakko ja työväen järjestyskaartit aktivoitiin, ja homma lähti heti lapasesta.

Samaan aikaan oikeiston perustamat suojakaartit eli suojeluskunnat aktivoitiin ja lokakuun vaalit voittanut oikeistolainen senaatti päätti ruveta itsenäiseksi, koska sille bolshevikkien Venäjä oli kauhistuksen kanahäkki syystäkin. Enckelit ja muut kävivät Pietarissa utelemassa olisiko itsenäisyys mahdollinen, mutta Leninillä ja muilla oli muutakin hommaa. Sitäpaitsi he toivoivat suomalaiusten aatetoverien tekevän sen pirun kumouksensa, kunhan saisivat itsensä liikkeelle. Asialla alkoi olla hieman kiire, sillä isompi peli oli koko ajan meneillään.

Sosiaalidemokraatit hajosivat. Kuusisen vetämä siipi halusi bolshevikeiksi, mutta Tannerin porukka halusi pysyä parlamentarismin ja demokratian linjoilla. Suurin osa puolueesta oli Tannerin linjoilla, mutta huomattava osa johdosta vallankumouksen kannalla. He ryhtyivät vetämään omaa shöytaan itänaapurin innostamana, mutta kylmä suihku tuli välittömästi. Rautatielakko oli lopetettava, että Suomesta saatiin aseet ja miehet Pietariin tekemään sitä oikeaa vallankumousta. Suomalaiset vallankumoukselliset saivat ensimmäisen oppitunnin reaalipolitiikasta, joka meni kuitenkin yli hilseen, ja matka kohti sisällissotaa alkoi suurella tietämättömyyden antamalla itsevarmuudella.

Samaan aikaan Saksa kiristi ruuvia Bret-Litovskissa ja itärintamalla. Toisin kuin Trotski, Buharin ja muut olivat uskoneet. Saksa ei ollut suinkaan samassa tilassa kuin Venäjä. Se pystyi edelleen toimimaan. Saksa oli päättänyt luoda Baltiaan oman valta-alueensa paikallisten satraappien avulla; Saksalaisen protektoraatin kuten termi kuului, ja ilmoitti äkkiseltään, että se tunnustaa balttien edustajat ja suojelee noita maita ja kansoja, ja varmuuden vuoksi Saksan sotajoukot lähtivät myös liikkeelle ja valtasivat lisää alueita. Toisin kuin Trotski, Lenin oli jo arvellut näin käyvän. Saksa käytti valtapyrkimyksiään rauhanneuvotteluissa esimerkkinä siitä, että se eivätkä boslhevikit tarjosi kansoille itsenäisyyttä. Punainen Pietari oli pahassa kiipelissä, mutta pelimies Leninillä oli ässä hihassa.

Suomen porvarillinen senaaatti oli julistanut maan itsenäiseksi 6.joulukuuta 1917, mutta ketään ei kiinnostanut Venäjän imperiumin suurruhtinaskunnan paikallisten uuvattien julistus. Venäjältä oli sinkoillut tuhansia julistuksia sitten helmikuun ja suomalaisten piipitykset olivat vain yksi tiraus noiden julistusten tsunamissa, eikä suomalaisten itsenäisyys näyttänyt sen todennäköisemmältä kuin bolshevikkien onnistuminenkaan. Ruotsi katsoi asiaa omalta kantiltaan ja ilmoitti, ettei itsenäisellä Suomella ollut mitään elinedellytyksiä. Ruotsin silmissä itsenäinen Suomi oli lähinnä vitsi. Muut länsimaat olivat hieman samoilla linjoilla, osittain siksi että ne valmistelivat täyttä häkää omia sotilaallisia interventioitaan Venäjällä.

Saksa ei sanonut tässä vaiheessa juuta eikä jaata, ja siveli viiksiään kohteliaasti suomalaisten hypätessä itsenäisyyden tunnustamista pyytämässä. Suomi oli Saksalle yksi pelinappula ja vähäarvoisin sittenkin. Saksa halusi Baltian ja osia itä-Euroopasta. Saksa, kuten niin moni muukin, aliarvioi Leninin häikäilemättömyyden ja nopeuden. Julistautuessaan balttien suojelijaksi ja ylivaltiaaksi Saksa oli ikään kuin ilmoittanut tavallaan olevansa niiden kansojen suojelija, jotka halusivat pois Venäjän vallasta. Hintana oli kuitenkin se, että sen tunnustamat maat olivat sen alusmaita. Lenin halusi syöttää saksalaisille kipsijauhoa asian suhteen ja juuri silloin Pietariin pölähtivät suomalaiset porvarit mankumaan tunnustusta lännessä hylätylle itsenäisyysjulistukselleen.

Svinhuvud ja kumppanit olivat keskellä olemassa olostaan taistelevan vallankaapanneen vallankumousjärjestön päämajaa paperilappu kädessään ja saivat esiteltyä asiansa kirjaimellisesti duuman käytävällä, kansankomisaarien neuvotteluhuoneen ulkopuolella. Lenin tuli ulos, kuunteli suomalaisten höpinät, nappasi paperin ja sanoi: hetkinen. Suomalaiset jäivät käytävälle ihmettelemään huutoa ja juoksentelevia ihmisiä. Suurvallan vallankumouksen tekeminen ei ollut ihan selkeää ja kiireetöntä puuhaa.

Bolshevikkien hallituksessa, eli kansankomissaarien kokouksessa käsiteltiin toveri Leninin pöytään tuomaa asiaa: tunnustaisiko itsensä Venäjän valtiaaksi julistautunut porukka Suomen itsenäisyyden? Joukossa oli änkyttäjiä, mutta Lenin perusteli asiaa sekä bolshevikkien antamilla julistuksilla ja lupauksilla, että suomalaisten sosialistien tulevalla vallankumouksella, jonka jälkeen maa liittyisi proletariaatin neuvostojen federaatioon. Olennaista oli kuitenkin hieraista Suomella saksalaisten nenää ja näyttää muille kansoille, että me, bolshevikit, annamme itsenäisyyden, mutta Saksa vain satraappikunnan oikeudet.

Komissariaatin ovi aukesi ja pieni, puolikalju punapartainen terhakka mies asteli takaisin käytävään. Kynä oli kädessä ja nimi paperiin, ja näkemiin. Duracel-pupua muistuttava miekkonen palasi takaisin selvittelemään sisällisodan kuiluun jo todellisuudessa vajonneen jättiläisvaltion asioita ja sulki oven perässään. Elettiin vuoden viimeisen päivän viimeisiä minuutteja. 4. tammikuuta 1918 Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti asian ja 5. tammikuuta sen puhjeenjohtaja Juri Sverdlov luovutti asiaa koskevan asiakirjan suomalaisille.

Svinhuvud, Enckel ja Idman tajusivat mitä oli tapahtunut ja lähtivät tukka suorana takaisin Suomeen, ennen kuin Lenin tulisi katumapäälle. Samana päivänä itsenäisen Suomen tunnustivat Ruotsi, Saksa ja Ranska. Britannia tunnusi Suiomen itsenäiseksi vasta seuraavan vuoden 1919 toukokuussa, samoin Yhdysvallat, kun alkoikin näyttää siltä ettei Venäjä ihan heti palaisikaan entiselleen, entisine suurruhtinaskuntineen. Siihen saakka ne olivat tuumailleet, että Suomi kuului noin periaatteessa Venäjään.

Leninin peli onnistui. Saksa suostui rauhaan, sai Baltian, ja bolshevikit rauhoitettua suurimman vihollisensa. Rintamalta tuli joukkoja sotimaan heidän puolelleen ja vastapuolelle myös, mutta olennaista oli että Saksan sota oli saatu loppumaan. Saksa kakat nakkasi loppupeleissä Ukrainastakaan, se oli ollut vain pelinappula, ja kun Itävalta-Unkarin ministeri vaati Ukrainaa, Saksan edustaja totesi, että jos ei kelpaa, he vetävät ne 25 divisioonaa pois välittömästi. Se sulki Itävallan suun. Maa oli hajoamassa itsekin.

Britit, ranskalaiset ja amerikkalaiset aloittivat sotatoimensa puna-Venäjää vastaan, joskin hyvin heppoisasti, koska niiden silmissä bolshevikit olivat pettäneet heidät tekemällä erillisrauhan. Niin olivatkin, koska bolshevikit kävivät omaa sotaansa Venäjällä, jossa vihollisia oli enemmän kuin tarpeeksi. Saksa järjesti heille myös yllärin, sillä kun rauha oli solmittu ja Suomi saanut itsenäisyyden, Saksa teki maihinnousun Suomeen. Saksalaisia eivät kaikki valkoiset suinkaan riemuiten vastaanottaneet, sillä tsaarin upseeri Mannerheim oli sotinut heitä vastaan kolme vuotta itärintamalla eikä halunnut heitä maahan. Toiset halusivat.

Itsenäisyyden hyväksyminen Leninin toimesta oli siis osa suurempaa peliä, jota Saksa ja Venäjä pelasivat. Itämeren divisioonan maihinnousi keväällä 1918 oli sekin osa suurempaa peliä, josta senaatin valkoinen Suomi hyötyi, mutta joka ei ollut ihan ongelmaton poliittisesti. Suomen traaginen sisällissota kesti vain kuukausia, mutta tuho ja hävitys olivat karmeat. Valkoinen terrori ylitti punaisen siinä määrin, että Meksikon konsuli esitti Tampereen taistelun jälkeen vastalauseensa moisen hirviömäisyyden johdosta. Kannattaa muistaa, että tässä vaiheessa Meksikon vallankumousta oli käyty jo 7 vuotta, eivätkä Pancho Villa, Emiliano Zapata, Carranza ja muutkaan olleet mitään partiopoikia hekään.

Venäjän sisällisota kesti vuoteen 1922-23 saakka, joskin Keski-Aasiassa taisteltiin vuoteen 1934 asti. Uhreja oli miljoonia, Lenin oli pois pelistä, alkoi bolshevikkien johdon sisäinen valtataistelu, jossa toveri Stalin veti pidemmän korren ja osoittautui Leninin sairasvuoteella antamien varoitusten veroiseksi veijariksi, joka sitten teki Neuvostoliitosta suurvallan ja hirmudiktatuurin.

Suomessa nuoltiin haavoja, vaijettiin, luotiin valkoista myyttiä vapaussodasta, flirttailtiin fasismin kanssa, kompuroitiin, mutta myös edistyttiin lainsäädännöllisesti. Kun suomalainen nuori demokratian alku joutui tulikokeeseen 1932, se torjui fasismin. Täpärästi, mutta kuitenkin.

Käytiin rajuja sotia suurvaltojen pelipöydällä jälleen kerran, ja taas kärsittiin, ja vasta noiden sotien jälkeen pyrittiin luomaan oma, suomalainen yhteiskunta ja ulko- sekä turvallisuuspolitiikka. Se perustui vahvaan armeijaan ja siihen, ettei Venäjälle annettaisi edes tekosyytä ryhtyä sotaan suomalaisia vastaan. Ulkomailla ja osin kotimaassakin haukuttu politiikka nosti Suomen köyhästä, sodan hävinneestä maasta maailman rikkaimpien ja hyvinvoivimpien joukkoon.

Kun Neuvostoliitto romahti, Suomen talous romahti, tosin ei pelkästään sen vuoksi vaan myös finanssimarkkinoiden vapauttamisen seurauksena, ja ajauduttiin suureen 90-luvun lamaan. Osittain lamaa hyväksi käyttämällä länsimieliset suomalaispiirit aloittivat kampanjansa liittääkseen Suomen taas osaksi Saksan, taloudellisen suurvallan, valtarakennetta. 1995 itsenäinen Suomi lakkasi jälleen olemasta ja tuli osaksi Saksan taloudellista valtapiiriä De Facto. Lailliseksi tämä itsenäisyydestä luopuminen tuli vasta vuonna 2010 perustlain muutoksella. Siitä saakka Suomi ei ole ollut enää itsenäinen myös De Jure.

Peitelläkseen tätä tosiasiaa, Suomessa valtaapitävät käynnistivät suuren propagandahankkeen, jonka tarkoituksena on huijata kansa uskomaan, että maa on edelleen itsenäinen, vaikkei se ole sitä ollut vuosikausiin edes juridisesti. Propagandakampanjan nimi on Itsenäinen Suomi sata vuotta. Se on valhe. Suomen valtiollinen itsenäisyys kesti vain 78 vuotta.

(lähdeteokset: Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. John Reed, 10 päivää jotka järisyttivät maailmaa. Ewan Mawdsley, The Russian Civil War, Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi,)