AMERIKKA

1960-luvun Pohjois-Haagassa Batman oli todella kova juttu. Vaikka Batman sai pikkunappulat intoilemaan henkensä kaupallakin, minulle kaikkein kovin juttu oli Tarzan. Kino Aritassa käytiin katsomassa vanhoja Tarzaneita, lännenleffoja, Disneyn píirrettyjä. Aku Ankka oli itsestään selvyys ja monet muutkin sarjakuvat. Ne olivat kaikki amerikkalaisia.

Amerikkalaiset sankarit jäivät elokuvissa hiukan vieraiksi, sillä minun silmissäni parasta olivat inkkarit. En tiedä miksi. Lännenleffa oli pilalla, jos siinä ei ollut inkkareita. Taivaan rantaan ilmestyvät intiaanien ratsurivistö oli aina sykähdyttävä näky, eikä tämän pojan päässä tuntunut siltä, että ne ovat uhka. Nehän olivat inkkareita. Viimeinen mohikaani oli kova. Hiipi metsissä kuin meikäläiset ikään. High Chapparalin apassit olivat kovia. Asuivat jossain autiomaassa, kaiken maailman sheriffien ja ratsusotilaitten käskyvallan ulkopuolella. Kun juttelin Amerikan intiaaniliikkeen heppujen kanssa 90-luvun alussa, he nauroivat ääneen. Heidän mielestään oli suunnattoman hauskaa kuulla moista.

Rakastan amerikkalaista kirjallisuutta. Raymond Chandler on mielestäni yksi maailman historian parhaista kirjailijoista. Dashiell Hammetin Maltan haukka on yksi kovimmista kirjoista, mitä koskaan on kirjoitettu. James Ellroy on yksi tämän hetken kovimmista tekijöistä. Kun luin kahdeksanvuotiaana Edgar Rice Burroughsin Tarzanin, halusin hiipiä öisessä metsässä ja pyyhkiä rasvaiset sormeni reisiini.

Rakastan amerikkalaista ruokaa. Kun söin Minneapolisissa kulmabaarissa hampurilaisen, tajusin mistä niissä on kyse. Mäk Möhnä on joskus paikallaan ja Whopperitkin maistuvat, mutta kulmabaarin vastapaistettu jauhelihapihvi, sämpylä, sipuli, salaatti, tomaatti, maustekurkut ja muut hörsäkkeet tekivät tuosta hampurilaisesta kokemuksen. Kunnon pihvi on kunnon pihvi. Ei voi mitään. Se kiinalainen ruoka josta minä tykkään, on nimenomaan amerikankiinalaista ruokaa. New Yorkin Chinatownissa syömiäni scampeja hapanimelä kastikkeessa ei ole yksikään kiinalainen ruokapaja ylittänyt missään. Näyttäkään elokuvista parempi ruokailukohtaus, kuin Kaunottaren ja Kulkurin spaghetin syönti hetki.

Jackson Pollock, Phil Rothko, Phil Guston, Willem DeKooning ja monet muut löivät tajun kankaalle livenä. Monet muutkin amerikkalaiset taidemaalarit ovat tehneet uskomatonta jälkeä. Warhol ei niinkään ole koskaan kolahtanut. 1980-luvun lopun New Yorkissa näki aivan uskomattomia graffiteja kiitämässä metrojunien kyljissä, korkealla talojen seinissä, savupiipuissa. Jotkut amerikkalaiset taidemaalarit kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini edelleen. Phil Gustonin Urban Wastelandsit puhuvat edelleen lujaa.

New York on kaupunkien kaupunki. Se vain on. Luojan lykky oli, että ehdin nähdä viimeisiään vetelevän vanhan New York Cityn 80-luvun lopulla. 42.katu oli tuolloin vielä maineensa veroinen ja Times Square kaikkea muuta kuin siisti turistirysä. Hells Kitchen oli vielä irkkujen ghetto, eikä Clinton. Lower East Siden Bowery oli sekin vielä kaikkea muuta kuin siisti, Alpha Beth City pahaa seurua, eikä Harlemiin valkoisia juuri eksynyt. Mutta se kaupunki kuhisi, huohotti, puhisi, sihisi, vilisi ja sykki 24/7. Se oli City, Gotham.

Jos olisin missannut 80-luvun lopun New Yorkin, en tajuaisi mitään rap-musiikista. Onneksi ehdin nähdä itäisen South Bronxin. Se oli kuin pommitusten jäljiltä. Onneksi näin East New Yorkin ja Brownsvillen edes vilaukselta. Ne soivat ääniä, joita rap-musiikki tallensi äänilevyille. JFK:n lentokenttä, La Guardian kenttä ja Jerseyn kenttä lennättivät koneita ympäri taivasta, tehtaat paukkuivat, liikenne oli kakofoniaa ja miljoonien ihmisten hälinä soivat korvissa. Siitä rap on tehty alunperin.

Rakastan amerikkalaista musiikkia. Klassinen rock'n'roll toimii aina. Kun musta homo Syvästä etelästä kiljuu Lucillea tai Tutti Fruttia, tietää että homma toimii. Little Richard, Jerry Lee Lewis, Chuck Berry, alkuaikojen Elvis, Carl Perkins, Johnny Burnette ja monet monet muut soivat lähes tauotta suomalaisen pikkudiinarin päässä. Doo wop oli kuin omaa ääntä. Myöhemmin tulivat Houndog Taylorit, Johnny Lee Hookerit, rhytm'n'blues, 60-luvun bändit ja Jimi Hendrix. 1976 faija toi töistä Brice Springsteen -nimisen hepun levyn Born to Run. Täysin outo nimi ja heppu, mutta kun laitoin levyn rammariin ja kuuntelin, musiikki jäi jonnekin sisimpään. Jungleland, Tenth Avenue Freeze Out, Thunderroad ja muut soivat edelleen päässä.

Keskilännen suuri taivas ja horisonttiin ulottuva kumpuileva maa on Big Country. Se on todella iso. Tanssii Susien Kanssa -leffan parhaat sekunnit ovat juuri niissä kuvissa, joissa näytetään tuota laajaa maata. Amerikan luonto on mahtava. Etäiset vuoret, laveat virrat, suuret etäisyydet, korkea taivas. Hieno maa. Upeita maisemia.

Hyviä ihmisiä. Perusjenkki on ystävällisempi kuin yksikään suomalainen asiakaspalvelija. Turiseminen sujuu kuin valssi, naurua piisaa ja seurassa on mukava olla. Hommat sujuvat. Tuotteen palauttaminen kauppaan on itsestään selvää. Puhelinlaskun oikaiseminen onnistuu yhdellä puhelinsoitolla. Kaupan kassatyttö hymyilee ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Rentous kanssakäymisessä on normi. No problem. Suurissa kaupungeissa pitää toki olla varuillaan, niiden eetokseen kuuluu myös huijaaminen, varastaminen ja muu. Tosin, sama on henki Euroopankin suurkaupungeissa. Mutta suurkaupungeissakin tapaa hauskoja ja mukavia tyyppejä. Ihmisiin on helppo tutustua.

Amerikkalaiset perusarvot, siis ne perinteiset, eivät uskonnollisen oikeiston, ovat hyviä. Reilu peli. Tasa-arvo. Oikeus. Vapaus. Ajatus siitä, että nämä kuuluvat kaikille. Ne elävät edelleen. Yhdysvalloissa presidentti voi joutua syytteeseen. Wall Streetin miljardööri voi päätyä linnaan. Sellaista on sattunut. Kansalaisliikkeet toimivat, ne ovat isoja ja aktiivisia. Ne onnistuvat joskus muuttamaan koko yhteiskuntaa. Ideana Amerikka on hyvä paikka.

MUTTA en pidä Yhdysvaltain politiikasta. Se on rikkaiden miesten likaista peliä. Yhdysvaltain hallitus on korporaatio. Yhdysvaltain liittovaltion pankki on yksityinen firma. Suurin osa Wall Streetin miljardöörikonnista ei päädy linnaan. Suuret pankit ohjailevat kongressia, senaattia ja presidenttiä. Rikkaat rikastuvat. Köyhät köyhtyvät. Terveydenhuollon yksityistämisestä päätti yksi presidentti, Richard Nixon. Syynä oli se, että "se voisi olla hyvä bisnes". Päätös sulki huomattavan osan väkeä kattavan terveydenhuollon ulkopuolelle. Köyhät jäivät ilman. Sitä ennen Yhdysvalloissa oli ollut maailman paras terveydenhuoltojärjestelmä. Ei ole enää.

En pidä Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, jota ohjailevat öljy-yhtiöt ja amerikkalaisten suuryritysten intressit. Yhdysvallat ei olisi sekaantunut Ukrainaan, jos Krimillä ei olisi ollut kaasua ja öljyä. Yhdysvalloissa ei janottaisi Venäjän sortumista, jollei Venäjällä olisi valtaosaa maailman öljystä ja kaasusta ja muista luonnon rikkauksista. Tästä syystä Yhdysvallat pyrkii horjuttamaan Venäjää, romahduttamaan sen, niin että amerikkalaiset yhtiöt pääsisivät kiinni Venäjän rikkauksiin.

Tässä pelissä miljoonat sivulliset saavat surmansa. Eurooppaan yritetään synnyttää uusi sota, johon Venäjä vedettäisiin mukaan. En pidä siitä. Saddam Hussein oli diktaattori, mutta hänellä ei ollut joukkotuhoaseita, kun Yhdysvallat hyökkäsi sinne, eikä Al Qaidan kimppuun 2001. Sen sijaan 21 miljardia Irakin valtion varoja katosi amerikkalaismiehityksen aikana. 350 000 siviiliä sai surmansa. Panamassa kuoli arviolta 20 000 ihmistä, kun Yhdysvallat hyökkäsi sinne ja kukisti diktaattori Noriegan, joka oli CIA:n mies. Mutta Panamassa oli miljardeja dollareita latinalaisen Amerikan huumekartellien rahoja.

Yhdysvallat, joka rusikoi pienempiään, pommittaa ketä haluaa, hyökkää minne haluaa, tappaa tuhansia siviilejä kuin ohimennen, on se Amerikka josta minä en pidä.