PUTIN REKISTERI, eli historian toiston oppitunti

"Joka ei tunne historiaa, on pakotettu toistamaan sen virheet".

"Kansa, joka on valmis luopumaan vapaudestaan turvallisuutensa vuoksi, ei ansaitse kumpaakaan."

Moni suomalainen hämmästeli kuullessaan, että Venäjän presidentti Vladimir Putin oli suomalaisten poliisien mielestä rikollinen. Putin ei ollut poliisin rekistereissä sattumalta tai vahingossa, tai yhden huolimattoman poliisin virheen vuoksi, vaan siksi, että järjestelmä on viallinen. Putin päätyi jengirikolliseksi, koska poliisin systeemi päätti niin.

Poliisilla on määritelmä siitä, kuka on rikollinen. Poliisilla on määritelmä siitä, mitkä organisaatiot ovat rikollisia. Nämä poliisin määritelmät eivät perustu mihinkään. Ne perustuvat vain poliisin itsensä olettamuksiin ja kuvitelmiin. Kun Venäjän presidentti yhdistettiin moottoripyöräkerhoon, joka oli poliisin määritelmän mukaan rikollinen, hänestä tuli myös jengirikollinen. Sellaisena hänet laitettiin niin sanotulle "väliaikaiselle" analyysilistalle.

Tuolta listalta poliisijohtaja Robin Lardotin lausuntojen mukaan päädytään rikoksesta epäiltyjen listalle analyysin jälkeen. Poliisi siis analysoi, että Venäjän presidenttiä pitää epäillä rikollisesta toiminnasta ja asetti tämän analyysin jälkeen rikoksesta epäiltyjen listalle. Kukaan ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Putin kuuluisi sinne. Olihan tieto analysoitu ja perustui poliisin omiin määritelmiin siitä, kuka on rikollinen tai sellaiseksi epäilty. Kaikki sujui siis annettujen ohjeitten ja määritelmien mukaisesti, kaikkien poliisin sisäisten toimintamallien mukaisesti.

Putin skandaali paljasti, että rikoksesta epäiltyjen listalle päätyy kuka tahansa. Poliisi ei tarvitse mitään näyttöä rikoksesta, rikollisesta toiminnasta, tai muustakaan, kun se päättää, että joku on rikollinen. Tämä johtuu siitä, että poliisilla on oma määritelmänsä, jonka perusteella kenestä tahansa tulee automaattisesti vihollinen, rikollinen. Poliisin järjestelmä toimii automaattisesti. Tiettyjen indikaattorien täyttyessä sinä olet rikollinen. Mitään todellista rikosta ei tarvita. Riittää, että täytät poliisin asettamat määritelmät.

Tästä syystä Putinin kanssa samoilla listoilla ja samoissa rekistereissä on satoja, tuhansia suomalaisia, joilla ei ole mitään tekemistä rikosten tai rikollisuuden kanssa. Näiden keksittyjen listojen ja rekisterien avulla poliisi haluaa itselleen lisää valtaa ja toimintavapauksia, oikeuksia ja lisää rekistereitä. Systeemi ruokkii itse itseäään ja vakuuttaa sen parissa toimivat siitä, että he ovat oikeassa. Tilastot osoittavat sen. Kukaan systeemin sisällä ei käsitä, että tilastot ovat puutaheinää. Ne näyttävät oikeilta. Ne perustuvat virallisiin, poliisin omiin määritelmiin.

KRP:n hallinnoimilla rekistereillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä rikollisuuden torjunnan kanssa. Se on vain systeemin termi sille, mitä oikeasti tapahtuu. Poliisn tavoitteena on kontrolloida koko väestöä. Tavoite on sanottu julkisuudessakin useaan otteeseen ääneen viranomaisten suulla. Tavoitteena on kerätä biotunnisterekisteri. Tavoitteena on, että poliisilla on hallussaan jokaisen suomalaisen DNA, ääninäyte ja sormenjäljet, sekä biometriset tunnisteet visuaalista tunnistusta varten turvakameroiden kuvista. Juuri tätä tavoitetta varten poliisi tarvitsee lisää valtaa ja rekistereitä, tilastoja ja arkistoja.

Kun poliisi sanoo, ettei kenellekään syyttömällä ole mitään syytä huolestua siitä, että hänen tunnisteensa päätyvät rekistereihin, poliisi käyttää aivan samaa sanontaa jota käyttivät myös natsi-Saksan turvallisuusviranomaiset. He todellakin rauhoittelivat väestöä aivan samoilla sanoilla. Lähes sanasta sanaan samaa lausetta käyttivät myös entisen Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut. Yhdysvaltain lukemattomat turvallisuuselimet käyttävät samoja sanoja juuri nyt, samoin FSB Venäjällä.

Venäjän viranomaisten rekisterin käytöstä on aivan lähiajoilta loisto esimerkki. Kaikkien sikäläisten kansalaisjärjestöjen piti toimiakseen rekisteröityä. Yllättäen maassa säädettiin laki, jonka mukaan kaikki ne kansalaisjärjestöt, jotka ovat ottaneet vastaan rahalahjoituksia ja rahoitusta ulkomailta, ovat ulkomaisia valkoiluorganisaatioita. Pim. Näistä järjestöistä ja niiden jäsenistä tuli rikollisia. Meillä viranomaiset ovat yrittäneet ajaa samanlaisia lakeja moottoripyöräkerhoja keppihevosenaan käyttäen. Lakiehdotus on kuitenkin muotoiltu niin, että se antaisi poliisille laillisen oikeuden nimetä mikä tahansa järjestö tai yhdistys tai ryhmä rikolliseksi. Turha siis naureskella venäläisille. Omat viranomaisemme ovat aivan samanlaisia.

Onneksi historia tuntee lukuisia vastaavia järjestelmävikoja, joista on mahdollista ottaa oppia. Kaikki tuntevat natsi-Saksan systemaattisen ihmisten rekisteröinnin ja tilastoinnin. Samanlaisia menetelmiä käytettiin myös Neuvostoliitossa. Jo näiden kahden esimerkin luulisi herättävän kenet tahansa miettimään, mitä poliisin Putin-listan kaltaiset rekisterit ja listat voivat saada aikaan. Ne ovat jo nyt vahingoittaneet ihmisiä, kun poliisi on näihin samoihin listoihin vedoten varoittanut työnantajia ja yrityksiä henkilöistä, jotka se on itse asettanut rekistereihinsä ja listoilleen, samoin perustein kuin Vladimir Putinin.

Kenties parhaan historian tunteman tapauksen rekisterien ja listojen perustavaa laatua olevasta järjestelmäviasta ja siitä mitä sellaisesta voi seurata tarjoaa kuitenkin Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikainen tiedustelutoiminta listoineen ja rekistereineen. Näin jo siitäkin syystä, että suomalaiset viranomaiset ovat olleet amerikkalaisten koulutuksessa ja omaksuneet heiltä sekä menetelmiä, että asennoitumista. Ehkäpä juuri siksi Keskusrikospoliisin nimi ei olekaan englanniksi Central Criminal Police, vaan National Bureau of Investigation. NBI muistuttaa enemmän amerikkalaisten FBI:tä, organisaatiota, jonka miehet ovat kouluttaneet suomalaisia kollegoitaan esimerkiksi moottoripyöräkerhojen suhteen.

Harva tietää, että Vietnamin sodan ehkä suurimman sotarikoksen toteuttajina ja mahdollistajina eivät olleet sotilaat, vaan tiedusteluviranomaiset ja poliisit. He johtivat Vietnamin sissiliikkeen vastaista toimintaa ja organisoivat sen. He toivat sotaan siviilibyrokratian ja yksi heidän ohjelmissaan mukana ollut totesikin myöhemmin: "Kaikkialla siellä missä viranomaiset ja valtiot kokoavat kansalaisista valtavia rekistereitä ja tietojärjestelmiä, siellä on meneillään Operaatio Phoenix".

"Väestörekisteri, oikein laadittuna ja hyväksykäytettynä, on tiedustelutoiminnan perustyökalu. Se osoittaa, esimerkiksi, kuka on sukua kenellekin, mikä on erittäin tärkeä tieto vastavallankumouksellisessa toiminnassa... ", David Galula, CIA.

1962 amerikkalaiset käynnistivät Vietnamissa brittiläisen Robert Thompsonin neuvosta Perheväestölaskennan. Rekisteriin tuli valokuva jokaisesta vietnamilaisesta, sormenjäljet, tiedot heidän perhesuhteistaan ja ystävistään, poliittisesta kannastaan, työpaikoistaan ja palkoistaan, omaisuudestaan, säästöistään, ja siitä oliko kyseisellä henkilöllä mitään laillista syytä matkustella. Robert Thompson oli mies, jonka luoma koko väestön kattava rekisteröinti oli nujertanut kapinalliset brittien Kaakkoisaasian siirtomaissa vuosia aikaisemmin. Vuonna 1965 tässä perherekisterissä oli jo 7 453 kokonaista perhettä kaikkine tietoineen.

Näihin CIA:n ja poliisin rekisteröintioperaatioihin monellakin tavalla osallistunut Nelson Brickman oli kylmän sodan veteraani, joka oli liittynyt CIA:n palvelukseen jo 1949. Nelson Brickman pyrki organisoimaan rekisteröinnin ja tilastoinnin tehokkaammalla tavalla, mutta hänellä ei ollut mitään harhakäsityksiä siitä, millaiset henkilöt, hän itse mukaan luettuna, olivat innokkaimmin asiaa hoitamassa.

"Olen kuvannut tiedustelutoimintaa sosiaalisesti hyväksytyksi tavaksi toteuttaa rikollisia tendenssejä. Heppu, jonka rikolliset tendenssit ovat erityisen vahvoja, mutta jolla ei ole kanttia ryhtyä rikolliseksi, päätyy sellaiseen paikkaan kuin CIA. Varsinkin jos hänellä on koulutusta", Brickman sanoi itsestään ja kollegoistaan.

Koska amerikkalaisten sotilastoiminta kiihtyi koko ajan, varsinkin vuoden 1966 aikana, Brickman pani merkille, että rekisteröinti ja tiedustelutoiminta saivat militaristisia sävyjä.

"Sotilaita kiinnosti enemmän vihollisjoukkojen koko ja lukumäärä, sen tyyppiset asiat, koska heidän mentaliteettinsa on saada aikaan taistelutilanne. Tiedustelumiesten mentaliteetti on napata heput, kuulustella heidät ja palauttaa takaisin. Poliisin mentaliteetti on pidättää, tuomita ja passittaa vankilaan. Noista eroista sukeutuikin melkoista byrokraattista sisällissotaa" Brickman totesi myöhemmin.

Vuonna 1966 Yhdysvaltain hallitus ja sodanjohto olivat tulleet siihen tulokseen, ettei sotaa voitettaisi perinteisin menetelmin. Vihollista ei saatu perinteiseen sotaan ja perinteisiin taisteluihin, ja se sai jatkuvasti tukea ja uusia rivimiehiä siviiliväestöstä. Jotakin oli tehtävä ja uuden toimintamallin keksiminen annettiin tehtäväksi Nelson Brickmanin kaltaisille tiedustelubyrokraateille.
 Tehtävänannon ohjeistuksena oli "kasvattaa keskittymistä vihollisen infrastruktuurin tunnistamiseen ja eliminointiin."

Brickman ja muut rekistereitä ja listoja hallinnoivat agentit huomasivat, että kaikesta huolimatta kukaan ei tuntunut ymmärtävän mitä pitäisi tehdä ja miten. Niinpä Brickman laati paperin, jonka otsikoksi hän kirjoitti "Hyökkäys vihollisen infrastruktuuria vastaan". Paperissa hän laati yhteenvedon kaikesta tiedustelutoiminnasta ja tietojenkeruusta toiminnassa.

Paperissaan hän myös erotti vihollisen taistelujoukot ja terroristit varsinaisesta vihollisorganisaatiosta, joka oli hierarkinen ja "varsinaisista kommunisteista koostuva". Taistelujoukot ja terroristit eivät tietojen mukaan olleet sellaisia, vaan yleensä harhaan johdettuja nuoria, joita varsinainen vihollinen sitten käytti tykin ruokanaan. Varsinainen vihollinen oli se joukko, joka kuului puolueeseen tai sen peitejärjestöihin, joka toimi sen kanssa yhteistyössä ja tuki sitä.

"Ilman tuota infrastruktuuria ei ole mitään muuta kuin päätön ruumis. Tuhoa infrastruktuuri, niin tuhoat vihollisesi. Se ei kuitenkaan ole helppoa, eikä mitään suosion tavoittelua" Brickmanin mukaan.

Brickmanin mukaan vihollinen oli rikollisjärjestö siinä missä mafiakin. Se koostui rikollisista, jotka olivat valmiit käyttämään väkivaltaa ja uhkailua saavuttaakseen tavoitteensa. Sitä tukemassa ja avustamassa oli lukuisa määrä "naiiveja" kansalaisia. Jotta hyökkäys tätä vihollisen infrastruktuuria vastaan olisi ollut mahdollista, poliisi laati rekistereistään listoja niistä ihmisistä, jotka piti saada kiinni etsinnöissä ja operaatioissa.

"Niitä kutsuttiin poliisihommiksi, koska kumouksellisen toiminnan estäminen kuului poliisille, mutta ne olivat puolisotilaallisia operaatioita", kentällä operaatioihin osallistunut Tully Acampora kertoi myöhemmin. Poliisi ei suinkaan suorittanut etsintöjä univormuissaan tai siviiliasusteissaan, vaan automaattiaseilla, luotiliiveillä ja kypäröillä varustautuneina, toisinaan jopa panssariajoneuvojen tukemina.

"Me emme tarvinneet mielestäni mitään muutoksia, vaan parempaa tekemistä. Me emme tarvinneet lisää tietoa, vaan parempaa tietoa, kunnolla analysoituna ja kerättynä. Se on koko strategia" Brickman sanoi.

Samaan aikaan John Hansen loi uuden tietojärjestelmän, jonne tallennettiin kaikki vihollista koskevat tieto. Jokaisen vihollisen tunnisteet, elämäkerta, yhteydet ja organisaatiot joihin hän oli yhteydessä koottiin samaan mappiin. Nämä mapit lähtivät sitten kenttäyksiköille toimintaohjeiden kera.

Tehostaakseen edelleen vihollisen vastaista toimintaa, byrokraatit loivat ICEX-järjestelmän, jonka piti koota yhteen kaikki mahdollinen tieto kaikista mahdollisista lähteistä ja sitten käyttää noita tietoja vihollisen infrastruktuurin eliminointiin.

Vuonna 1967 soppaan astui Jim Ward, CIA:n salaisten operaatioiden veteraani hänkin. Ward halusi tehostaa vihollisen seurantaa entisestään ja määritellä tarkemmin mitä pitäisi ottaa selville.

"Mitkä ovat tämän hepun päivittäiset rutiinit? Keitä hän tapaa? Kuka hän on missäkin kuviossa? Ja tämä tieto piti toimittaa heti kentälle, jossa sitten toimittiin sen mukaisesti. Jos kyse oli sissikomppaniasta tai muusta sellaisesta, niin hyvä on, annetaan se armeijalle, mutta jos kyse oli vihollisen infrastruktuurista, homma kuului poliisille ja oli siviiliasia. Olennaista oli saada se tieto perille kentälle, jotta sitä pystyttiin hyödyntämään operaatioissa tehokkaasti" Ward muisteli myöhemmin.

Poliisi ja poliisitoiminta olivat keskeistä, kun vihollisen infrastruktuuria lähdettiin eliminoimaan. Väliportaan miehet  Evan Parker ja John Hart vierailivat jokaisessa alueyksikössä viemässä hallintokeskuksen sanomaa eteenpäin.

"Kerroimme heille mitä olimme kehitelleet, mitä halusimme ja mikä heidän tehtävänsä oli. Lyhyesti sanottuna, oli heidän hommansa pistää homma pyörimään ja kunnolla. Kaikki tämä tehtiin suullisesti. Nyt olette kuulleet mitä keskus haluaa ja pistäkää sana eteenpäin omille miehillenne ja hoitakaakin hommat täällä" Parker muisteli myöhemmin.

Kenttäpoliisin koko organisaatiota johtamaan hankittu FBI:n ja CIA:n salaisten operaatioiden veteraani William "Pappy" Grieves ei pitänyt näkemästään. Hän ei pitänyt siitä, että poliisitoimintaa militarisoitiin, eikä hän pitänyt koko operaatiostakaan. Vihollisen infrastruktuurin tuhoamiseen tähtäävälle operaatiolle oli annettu jo oma nimikin: Operaatio Phoenix. Grievesin mielestä operaatio vei poliisitoimintaa taaksepäin ja vääristi sen koko toiminnan. Grievesin mielestä poliisin piti toimittaa kunnon poliisityötä ja palvella yhteiskuntaa sen mukaisesti.

"Yks kaks meille lykättiin Operaatio Phoenix. Suurlähettiläs Komerin vaatimuksesta ja ohjauksella kenttäpoliisin koko toiminta muutettiin kokonaan ja muotiltiin tyystin uudelleen. Poliisityön sijaan painopiste olikin vastakumouksellisessa toiminnassa, joka oli ainoa tehtävä joka annettiin ja jota painotettiin ensisijaisena toimintana" Grieves valitti kirjeessään kenraali Abramsille.

"Tämä uusi tehtävien määritely vääristi koko kenttäpoliisin toiminnan. Oikeat kenttäpoliisin työt, kaikki muut paitsi vastakumoukselliset tehtävät, jäivät kokonaan huomioimatta. Poliisikomentajat, paikallisviranomaiset ja amerikkalaiset neuvonantajat katsoivat hommat hoidetuksi, jos ylemmät tahot antoivat heille puhtaat paperit. Kaikki tämä siitä huolimatta, että Phoenixin tiedustelu ei edes tarjonnut oikeita kohteita tai tarpeeksi niitä kaikkien käytössä olevien yksiköiden hoidettavaksi" Grieves jatkoi. Pian jopa suurlähettiläs Komer alkoi huolestua poliisin muuttuneesta toiminnasta.

Lokakuussa 1967 kenttäpoliisia verrattiin jo CIA:n varustamiin palkkasoturijoukkoihin PRU:hun. Toimittaja David Welchin haastattelema psykologisen sodankäynnin asiantuntija vahvisti asian.

"Hemmetti, kenttäpoliisihan toimii aivan kuten PRU:n pojat! Heidän hommansa on hoidella välimiehet, siis ne, jotka eivät ole ihan hallituksen puolella, eivätkä ihan sissienkään puolella. Sillä hommalla kuvio alkaa seljetä aika nopeasti kaikille" kyseinen upseeri oli kertonut ällistyneelle toimittajalle.

"Jotta vihollisen pystyy nappaamaan vihollisen maaperällä, tarvitaan hiukan pallia. Tarvitaan erikoisjoukkojen heppuja, sellaisia jotka menevät viholliskylään pistämään kaverin kylmäksi. Kaupungin korttelipoliisi tai toimistorotta ei sellaiseen pysty. Siihen hommaan PRU oli paras työkalu" Jim Ward muisteli. Ongelma oli vain siinä, että amerikkalaisten erikoisjoukkojen kanssa salaista sotaa käyvä PRU ei tuonut osallistujilleen lainkaan mainetta ja kunniaa. Sen toiminta oli salaista ja hiljaista.

"Idea yhden hepun jahtaamisesta ei oikein vetoa kehenkään. Vaikka saisikin sen hepun kiinni ja eliminoitua, mitään isoja otsikoita ei synny. Ei ole suuria asekätköjä, lukumääräistä vihollista, eikä muita menestyksen mittareitakaan. Täytyy muistaa, että pelissä oli monen miehen ura ja merkittäviä tuloksia vaadittiin ja odotettiin" Warren Milburgh kirjoitti myöhemmin. Niinpä "vihollisen infrastruktuurin eliminointia" kiihdytettiin koko ajan. Vaikka poliisin toiminta ei mediaa niin kiinnostanutkaan, byrokratiassa sen parantuneet tulokset pantiin merkille ja sellaisten avulla saattoi edetä urallaan hikisestä Saigonista Washingtoniin saakka.

Se, mikä oli alkanut kansalaisten rekisteröinnillä ja tietojen keräämisellä, oli muuttunut joksikin aivan muuksi. Tuo muu oli alkanut pidätyksillä, kuulusteluilla ja näyttävillä poliisioperaatioilla, joissa epäiltyjen kotikortteleita ja kyliä piiritettiin, ja joissa poliisit liikkuivat luotiliiveissä ja kypärissä rynnäkkökiväärein varustutuneina.

Pian pidätykset ja vangitsemiset eivät enää riittäneetkään. Vihollisen kanssa tekemisissä olevat, mahdollisesti vihollisen tukijoihin kuuluvat ja heidän sukulaisensa ja perheensä muuttuivat hekin vihollisiksi. Vihollinen ei ollutkaan enää ase kädessä viidakossa, vaan kirja kädessä paikallisessa koulussa opettajana. Vihollinen olikin paikallisen lehden toimittaja, riksakuski tai kalakauppias. Kuka tahansa saattoi olla vihollinen, jos hänet sellaiseksi määriteltiin Phoenixin rekistereissä ja listoissa. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt millä perusteilla vihollislistalle päätyi. Sitä eivät tienneet edes kaikki Phoenixin byrokraatitkaan. Heille riitti, että tiedustelutietojen mukaan näin oli.

Juuri samalla tavalla Venäjän presidentti Vladimir Putinkin päätyi KRP:n listoille. Juuri samalla tavalla poliisia militarisoidaan. Poliisi tekee ratsioita luotiliiveissä, kypärät päässä, konetuliaseet kädessä ja näkee kohteensa vihollisena, jonka toiminta on eliminoitava. Toimintaa johtavat byrokraatit uskottelevat itselleen olevansa hyvän puolella ja taistelevansa pahaa vastaan, samalla tavalla kuin amerikkalaiset virkaveljensä vuosikymmeniä sitten.

He näkevät vihollisen kutovan verkkojaan kaikkialle, he hahmottelevat vihollisensa infrastruktuuria, jossa osallisina ovat kaikki vihollisen kanssa tekemisissä olevat. Olivatpa nämä sitten perheenjäseniä, kavereita tai työtovereita. Vihollisen yritystoiminta on vain hämäystä todellisen rikollisen toiminnan peittämiseksi ja piilottamiseksi. Jos mitään rikollista ei näy, eikä saada selville, se on vain todiste vihollisen oveluudesta ja juonikkuudesta.

Poliisi vaatii itselleen lisää toimintavapauksia ja valtaa, lisää rekistereitä ja listoja, aivan kuten tuolloinkin. Hyökkäystä vihollista vastaan tulee tehostaa. Tarvitaan lisää keinoja, laajempaa toimintavapautta, lisää aseita ja välineitä.

Ja aivan kuten Operaatio Phoenixissakin, vihollinen on oman mielen luomus. Sitä ei ole olemassakaan siinä muodossa, kuin byrokraatit kuvittelevat organisaatiokarttojensa äärellä. Imaginäärinen vihollinen elää heidän mielissään ja sanoissaan, teoissaan ja tavoitteissaan, eikä sillä ole mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka vihollisiksi on jo nimetty. Vladimir Putin on vain yksi heistä.

Vietnamissa Operaatio Phoenix johti ainakin 26 000 siviilin murhaan, ehkä jopa 30 000. Se alkoi rekisteristä, tiedustelusta, poliisioperaatioista, poliisin militarisoinnista ja johti loogiseen lopputulokseensa. Niin voi käydä missä tahansa milloin tahansa, jos turvallisuuskoneistoa ei hillitä. Jos turvallisuuskoneistoa ei hallita. Niin voi käydä myös Suomessa, toki pienemmässä mittakaavassa ja vähemmällä väkivallalla, ainakin aluksi.

Kuten Vietnamissa mukana ollut totesi: "Kaikkialla siellä missä viranomaiset ja valtiot kokoavat kansalaisista valtavia rekistereitä ja tietojärjestelmiä, siellä on meneillään Operaatio Phoenix".