AMERICANA

Moni varmaan pettyy kun kerron mistä opin yhteiskuntakriittisyyteni. En opiskellut koskaan marxilaisuutta puhdasoppisessa opintopiirissä, enkä tiedostanut vasemmistosymposiumeissa. En ole koskaan hengaillut anarkistisoluissa tai viihtynyt vihreiden konklaaveissa. En ole lukenut Marxin Pääomaa enkä Leninin koottuja teoksia.

Ennen viime vaaleja en koskaan kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön, liikkeeseen tai puolueeseen. Jos jokin asia on minulle vieras, niin se on järjestötyö, järjestöelämä, kokoustaminen ja puheiden pitäminen.

Mistä sitten opin arvostelemaan poliitikkoja, rikkaita ja vallanpitäjiä? Miksi minusta tuli räyhäkriittinen viranomaisia ja suuryhtiöitä kohtaan? Miksi en kunnioita kirkkoa, kappelia tai mahtimiehiä?

Totuus on tämä: opin sen jo lapsena amerikkalaisista elokuvista.

Kun Errol Flynn Robin Hoodina asteli suoraan vihollisen linnaan, laittomasti metsästämänsä kuninkaan kauris harteillaan (niiden metsästäminen toi automaattisen kuolemantuomion), siinä oli jotakin. Kun Robin naureskeli vihollisilleen päin naamaa ja nämä olivat kaikki ylimyksiä, kuninkaallisia, se oli esimerkki joka syöpyi syvälle pikkupojan päähän.

- Mikäs vialla, sir Gisbourne? Pääsivätkö hirtettävät loppumaan?

Siinä se on tiivistetysti. Rikkaat ja mahtavat, jotka kiusaavat heikompiaan, ovat väärässä. Jokaisen miehen velvollisuus on nousta heitä vastaan. Jokaisen vapaan miehen velvollisuus on taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Vapauden puolesta.

https://www.youtube.com/watch?v=nuXcMzs8PQY

Olen nähnyt joitakin todella hyviä venäläisiä elokuvia, hyviä ranskalaisia ja italialaisia elokuvia, hyviä brittielokuvia, mutta minä rakastan amerikkalaisia elokuvia. Niiden Amerikka on tietenkin myytti, se on unelma tai kuvajainen, mutta se heijastelee niitä arvoja joita minä arvostan ja joista pidän. Toki on roppakaupalla paskojakin jenkkileffoja, mutta hyvät ovat todella hyviä. Niissä on sanomaa joka puhuttelee minua.

Elokuvassa Sheriffi Gary Cooper on lähdössä elämänsä naisen kanssa kaupungista, kun tulee tieto että hänen vankilaan toimittamansa konna onkin vapautunut ja tulossa kostamaan koplansa kanssa. Uunituore vaimo on kveekari, joka ei hyväksy väkivaltaa ja nyt murhamies on tulossa tappamaan jokaisen, joka auttoi aikoinaan sheriffiä. Kaikki kehoittavat entistä sheriffiä pakenemaan henkensä kaupalla. Vaimo vaatii sitä. Mies tietää, että jos hän pakenee, rosmot tappavat ihmisiä ja ottavat kylän haltuunsa. Mitä tehdä?

Hän voisi paeta, koettaa pelastaa henkensä, avioliittonsa, itsensä. Mutta kylä jäisi vaille suojaa, asukkaat oman onnensa nojaan. Lopulta mies tekee ratkaisunsa ja jää kohtaamaan pelkonsa. Yksi toisensa jälkeen muut kääntävät hänelle selkänsä, yksi yrittää estää saadakseen kunnian itselleen, ja lopulta mies on jätetty yksin. Vaimokin ilmoittaa ottavansa ritolat. Mitä nyt?

Mies jää kohtaamaan kohtalonsa, ei siksi että saisi papukaijamerkin ja nallekarkkia, vaan siksi, että se on oikein. Häntä pelottaa, ahdistaa, epävarmuus nostaa päätään, kauhun hiki virtaa otsalta ja testamenttikin pitää tehdä, mutta mies ei pakene. Hän ei jätä muita pulaan, edes silloinkaan kun nämä muut hylkäävät hänet. Mans gotta do what a mans gotta do.

https://www.youtube.com/watch?v=RLsa8PKdjWU

Vaikka en pikkupoikana sitä tiennytkään, tuo elokuva on allegoria mccarthysmista. Sen käsikirjoittaja oli Hollywoodin Mustalla listalla. Tarina kertoo siitä. Tietämättömänäkin tajusin, että kyse on siitä mikä on oikein ja että pahaa vastaan pitää joskus seistä, senkin uhalla että menettää kaiken. Sitä en oppinut pikkupioneerina enkä poliittisesta kirjasta. Opin sen jenkkileffasta. Se on periamerikkalaista aatetta. Americanaa parhaimmillaan. What's right is right.

Kun istuin yksin Pohjois-Haagan Kino Aritan penkillä ja popsin karkkia posket jännityksestä kuumottaen, opin valkokankaalta sen, että tarvittaessa miehen on hylättävät jopa oma arvonsa, oma elinpiirinsä, luokkansa taistellakseen köyhien ja sorrettujen puolesta. En oppinut sitä maolaisilta tai sosdem-nuorisoliikkeeltä. Opin sen amerikkalaisesta elokuvasta kuuden vanhana.

Kyse oli jälleen kerran siitä mikä on oikein. Kyse oli jälleen kerran siitä mikä on väärin. Ja on väärin sortaa heikompiaan, riistää köyhiä. Ei siksi, että se on vastoin jonkun ideologin tai demagogin oppeja, vaan siksi että se nyt on vain väärin. Ja sitä vääryyttä pitää vastustaa kaikin keinoin, jos ei muuta niin naamioitumalla ja taistelemalla.

Lapsellista? Juvenaalia? Kulttuuri-imperialismia? En minä alakoululaisena välittänyt tai edes tiennyt sellaisista käsitteistä. Minä katsoin kuinka yksi mies nousi auktoriteetteja vastaan ja puolusti köyhiä ja heikompiaan. Se oli oikein se.

Amerikkalaisista elokuvista opin myös sen, että lain ulkopuolella, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella voi olla oikeamielinen, oikean puolella. Zorro oli sitä. Robin Hood oli sitä. Merirosvot olivat sitä. Kyse oli vapaudesta ja oikeudesta, siitä mikä on tärkeintä: vapaus elää ilman vainoa niin kuin haluaa. Vapaus olla sitä mitä haluaa. Ja kun kuulin alta kymmenen ikäisenä seuraavan biisin, takaisin paluuta ei enää ollut.

https://www.youtube.com/watch?v=lQ6akiGRcL8

Vasta myöhemmin tajusin että Little Richard oli todellinen kapinallinen. Hän oli paholaisen musiikkia Syvän etelän raamattuvyöhykkeellä kirkuva neekeri, aikana jolloin mustia vielä lynkattiin puhin puolihuolimattomasti. Kaiken kukkuraksi hän meikkasi ja oli lähes julkihomo aikana, jolloin se oli jyrkästi tuomittua rikollista toimintaa.

Kun Jerry Lee Lewis vetäisi vielä Great Balls of Firen, olin myyty. Tämä oli minun musiikkiani. Kaikki kunnia Mikki Hiiren merihädälle, mutta tässä oli perkele jotakin joka kolahti. Siihen päälle jysähti Elvis ja sekaan vielä Carl Perkins, Chuck Berry ja Buddy Holly. Rock'n'roll. Se oli jotakin muuta se. Se oli sopeutumattomien, kapinallisten, osattomien, ulkopuolisten musiikkia. Ei ihme että kahdentoista vanhana minusta tuli rasvaletti. Vastarannan kiiski Suomessa, jonka nuorisotoiminta oli läpipolitisoitunutta ja ylhäältä ohjailtua toimintaa. Fuck that. Roken rollia soimaan!

https://www.youtube.com/watch?v=Lf2gvYzV6uo

Samoihin aikoihin kun vetäisin Suavet helttaan vuonna 1976 sain älppärin, joka avasi pään muutenkin. Se oli hieno levy, sen avulla opin englanninkielen kunnolla. Oli pakko, sillä ne biisit soivat päässä toisellakin tavalla. Ne saivat minut tajuamaan, että rock ei ole pelkkää fiilistä. Se on myös tarinaa, kerrontaa, ajatuksia, syvempää ja isompaa. Uuden levyni kautta päädyin laajentamaan ajatuksiani ja uusi levykin oli periamerikkalainen eetokseltaan ja tarinoiltaan. Mutta se toimi. Se opetti kielen lisäksi ajattelemaan laajemmin, avarammin, rajattomammin.

https://www.youtube.com/watch?v=DifmCUHirbE

New Jersey man, periamerikkalainen joka mies, Amerikan vantaalainen. Bruce lauloi ja laulaa edelleen amerikkalaisen valkoisen työväenluokan lauluja ja tarinaa. Osaan vieläkin melkein koko levyn biisien sanat ulkoa. Jungleland on teos, taidetta millä tahansa mittarilla. Born to run on vapaudenkaipuun korkeaveisuu. Kaikki tämä on amerikkalaista, americanaa, ja minä imin sen itseeni. Se kaikki muokkasi ajatteluani.

Kun vastustan Yhdysvaltain hallituksen politiikkaa, minun taustallani eivät marssi kommunistisen Kiinan maolaiset muurahaiset. Minun sielussani ei olla Punaisella torilla paraatimarssia pönöttäen seuraamassa. Minun päässäni vilisevät televisioruudusta sinne uponneet kuvat Kent Staten verilöylystä, Wounded Knee, hipit ja sotia vastustavat sotaveteraanit. Asetun Alcatrazin valtaajien asemaan, Occupy Wall Street -liikkeen jononjatkoksi. En samaistu vasemmistolaiseen puoluekaaderiin, enkä sinivihreään intellektuelliin joka hehkuu omaa erinomaisuuttaan seurapiirissään. Minun sankarini on laulujen Joe Hill. Legendojen Billy the Kid. Rautatieyhtiötä vastaan taistellut tarinoiden Jesse James. Eivät todellisia, legendoja ehkä, myyttejä ja fantasiaa, mutta ideoita, ihanteita.

https://www.youtube.com/watch?v=_7hsGtgdrGc

Minun suonissani virtaa coca cola ja vatsani on kasvanut hampurilaisilla. Leukani ovat jauhaneet enemmän purkkaa kuin paskapuhetta ja silmäni lukeneet enemmän amerikkalaisia kirjoja, kuin mitään muuta. Olen americanan kasvatti, hyvässä ja pahassa.

1980-luvun lopun New York on upein kaupunki missä olen koskaan ollut ja elänyt. Onnekseni sain nähdä vanhan 42. kadun huorineen, narkkeineen, sutenööreineen ja roskasakkeineen. Sattumalta näin Lower East Siden ennen kuin grynderit iskivät näppinsä siihen. Kuuntelin asuintalon portailla poliisiauton ujellusta Spanish Harlemissa, kolmen korttelin päässä. Yhdistelmä rikkautta ja rääsyjä, kurjuutta ja kukoistusta. Hirveä, kauhea, upea New York. Taidetta, teatteria, etnistä sapuskaa ja pilvenpiirtäjät. Seisoin World Trade Centerin katolla ja mietin, että jos tässä tornissa syttyisi tulipalo alempana, se olisi menoa. 14 vuotta myöhemmin katselin sitä televisiosta Suomessa. Se kouraisi.

Muutama vuosi New Yorkin jälkeen asuin Minneapolisissa ja tutustuin Amerikan intiaaniliikkeen heppuihin sattumalta. Tuli juteltua syntyjä syviä, hahmoteltiin henkimaailman hommat ja alkuperäisten amerikkalaisten elämää. Tuli myös tutustuttua amerikkalaiseen lainvalvontakoneistoon eräänä iltana moottoritiesillan alla tehdyssä ratsiassa. Se oli kuin suoraan elokuvista, poliisit automaattiaseineen, FBI-takkeineen ja  megafoneineen. Kädet vasten auton peltiä ja jalat haaralleen. Vanhaan tyyliin.

Sekin oli americanaa. Intiaanit ja ratsuväki. Hallitus ja kansa. Ne joilta oli viety kaikki ja ne jotka olivat vieneet. Sekin oli periamerikkalaista. Yksi amerikkalaisista suurista sankareistani on edelleen Hullu Hevonen, Crazy Horse. Hän taisteli ylivoimaa vastaan loppuun saakka vapauden puolesta. Hän kuoli kieltäytyessään astumasta telkien taakse.

https://www.youtube.com/watch?v=nnz9657g13Q

Amerikan Yhdysvallat syntyi vallankumouksesta. Sen pitkäikäisimmät kansan sankarit ovat kapinallisia, sopeutumattomia, systeemiä vastustaneita yksilöitä, vapautensa puolesta taistelleita alkuperäisia amerikkalaisia. Todellisuus on toisenlainen, karumpi, vähemmän sankarillinen, mutta minun vastarintani, kriittisyyteni systeemiä ja sen edustajia kohtaan, kumpuaa tuosta perinteestä ja sen nivoutumisesta suomalaiseen kapinallisperinteeseen. Lallista Jaakko Ilkkaan, suomalaisiin sisseihin ja vuoden 1918 sisällissodan veljestragediaan.

Minun sankarini ei ole Lammio eikä Kariluoto, ei edes Koskela, vaan Rokka, joka antaa hitot kaikelle muulle paitsi kotipaikalleen. "Miun et näe tääl kunniottamas herroi!".

Butten kaivoskaupungissa Montanassa käytiin katkera työtaistelu ensimmäisen maailmansodan aikoihin, jonka Pinkertonin etsivätoimisto mursi väkivalloin murhaamalla ammattiyhdistysjohtajat. Tarinan mukaan kukaan ay-aktiiveista tai työmiehistä ei uskaltanut lähteä murhatun lakkopäällikön hautajaissaattueeseen, sillä kaupunki vilisi edelleen lakonmurtajia, yhtiöiden rikkureita ja Pinkertonin ammattitappajia. Kaupungin työläisten joukosta löytyi kuitenkin kuusi miestä saattamaan arkun halki kaupungin keskellä päivää. He olivat kaikki suomalaisia.

Tämä on minun taustani, se mistä minun ajatteluni ponnistaa, mistä se kumpuaa. Sekametelisoppa, joka on kehittynyt erilaisista aineksista ympäri maailmaa. Sekoitus suomalaista jurnuttamista, märehtimistä ja americanaa. Ehkä jossakin ytimessä on jonkinlainen ajatus elämästä maksimaalisessa vapaudessa. Ajatus elämästä, jossa kukaan eikä mikään määräisi. Jossa kukaan ei potkisi ketään, sortaisi ketään tai komentelisi ketään.

Ehkä jotakin sellaista. Elä ja anna toisten elää. Live free and die free. Ja pidä hauskaa.

https://www.youtube.com/watch?v=MnGzl-OEyGE