JÄRJESTÄYTYNYT RIKOLLISUUS: POLIITIKOT

Järjestäytyneestä rikollisuudessa puhuttaessa törmätään usein vaikeuteen sen määrittelyssä. Suomessa KRP on rajannut määritelmän koskemaan vain niin sanottua jengirikollisuutta, joka pahimmillaankin muodostaa vain pikkuruisen osan järjestäytyneestä rikollisuudesta. Jokainen asiaan hiemankaan perehtynyt ymmärtää, että järjestäytynyt rikollisuus eroaa jengien rikollisuudesta juuri siksi, että se ei ole katutason räyhäämistä, vaan jotakin aivan muuta.

Järjestäytyneen rikollisuuden ja valtaeliitin yhteiselo alkoi jo aikojen alussa. Jo keskiajan Englannissa aikakauden mahtavimmat rikolliset toimivat sulassa sovussa valtaeliitin kanssa. Esimerkiksi 1300-luvun alkupuolella kauhua herättäneet Folvillen ja Coterellin  jengit toimivat yhteistyössä aatelisten kanssa ja maksoivat heille ja virkamiehille osuudet ryöväämistään rahoista ja suojelusta. Tarvittaessa nämä rosvojoukkiot pääsivät suojaan aatelisten linnoihin ja heillä oli toimivat yhteydet sheriffeihin ja viranomaisiin. Päätekijät armahdettiin myöhemmin ja he siirtyivät valtion, eli kruunun palvelukseen. Jos Robin Hood olisi ollut oikeasti olemassa, hän olisi ollut juuri tällainen rikollinen.

1500-luvulla ja varsinkin 1600-luvulla maailman suurinta järjestäytynyttä rikollisuutta oli merirosvous. Merirosvous oli nykyaikaisen järjestäytyneen rikollisuuden edeltäjä joka suhteessa. Toisin kuin romantisoidut kertomukset ja elokuvat esittävät, merirosvot eivät olleet riippumattomia ja vapaita kapinallisia, tai jos olivat, ura oli lyhyt ja kurja. 1500-luvun mahtavimmat merirosvot olivat Englannin, Ranskan ja Hollannin valtiaitten lupakirjoilla espanajalaisia metsästäviä kaappareita ja "merikoiria". Itseasiassa moni kuuluisaa Suurta armadaa vastaan taistelleista kapteeneista oli merirosvo nykyvinkkelistä katsottuna. Samoin oli vielä 1600-luvulla.

Kuningas, tai kuningatar, tai siirtokunnan kuvernööri myönsi yksityiselle yrittäjälle luvan toimia satamistaan käsin ulkomaalaisia laivoja ja siirtokuntia vastaan. Kaapparikapteeni sai tehdä mitä vain kaikille muille, paitsi lupakirjan myöntäneen valtion aluksille, siirtomaille ja kansalaisille. Yleensä tämä riitti, sillä ryövättävää oli paljon, mutta toisinaan kaapparikapteeni iski myös emämaan aluksiin, ja silloin hän oli pulassa. Yksityisyrittäjäksi ryhtyneen kaapparin ura kesti yleensä korkeintaan viisi vuotta. Yleensä se päättyi hirteen tai hukkumiseen.

Kuuluisa merirosvolegenda kapteeni Morgan toimi itse jonkin aikaa Jamaikan kuvernöörinä ja kapteeni Kidd vakuutti loppuun saakka toimineensa Englannin valtion eliitin palkkamiehenä. Hänet hirtettiin ja hänestä tuli yksi historian pahamaineisimmistä merirosvoista, mutta 2000-luvulla Britannian laivastoministeriön arkistoista löytyi asiakirjoja, jotka todistivat Kiddin puhuneen koko ajan totta ja että hänet hirteen toimittaneet miehet olivat olleet niitä varsinaisia rikollisia.

Merirosvo ryösti siis yleensä vihollisaluksia ja toimi viranomaisten suojeluksessa. Vielä 1700-luvulla menestyneimmät merirosvot toimivat yhdessä siirtokuntien ja kauppakomppanioiden kanssa niin, että ryöstösaalis myytiin näille tahoille, jotka sitten myivät saaliin eteenpäin ja ottivat siitä voittonsa. Moni nykyisista englantilaisista niin sanotun vanhan rahan omaisuuksista luotiin merirosvouksella. Myös Britannian laivaston juuret ovat juuri merirosvolaivastoissa, samoin veroparatiisien verkosto varsinkin Karibialla. Nykyisistä veroparatiiseista useimmat sijaitsevat samoilla saarilla, jotka toimivat kansainvälisen merirosvouksen tukikohtina runsaan vuosisadan ajan.

Kokonaan oma lukunsa oli niin sanottu Barbaarirannikko, eli Pohjois-Afrikan rannikkovaltiot. Ne toimivat Välimerellä operoivien merirosvojen, korsairien, tukikohtina ja suojapaikkoina aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Orjien kaappaaminen ja laivojen ryövääminen oli noille valtioille miljoonabisnes ja niiden suojissa toimivissa aluksissa oli kapteeneina ja miehistönkin keskuudessa myös Välimeren pohjoispuolisten maiden miehiä.

1700-luvulla anarkistinen ja vaikeasti kontrolloitava merirosvous sai tehdä tilaa niin sanotuille kauppakomppanioille. Nämä olivat yksityisiä liikekonsortiumeja, jotka toimivat valtaeliitin suojeluksessa. Niiden toiminta keskittyi yleensä kaukomaille ja siirtiokuntiin, ja ne olivat näennäisesti liiketoimintaa. Todellisuudessa ne olivat ensimmäisiä todellisia kansainvälisiä rikollisjärjestöjä.

Kauppakomppaniat maksoivat veroja kruunupäille, aatelisille, virkamiehille ja kuvernööreille, mutta kohdemaissaan ne ryöstivät, varastivat, anastivat ja valloittivat keinoista piittaamatta paikallisia markkinoita ja raaka-ainelähteitä. Kauppakomppaniat myivät miljoonia orjia Pohjois-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan, ympäri Intian valtamerta ja Itä-Intian saaristoja. Ne upottivat paikallisten aluksia, ryöstivät paikallisia kaupunkeja ja valtiaita, murhasivat kilpailjoitaan ja kävivät omia sotiaan sekä kohdemaiden kansalaisia että kilpailijoitaan vastaan.

Parhaita esimerkkejä näiden rikollisjärjestöjen toiminnasta ovat Intia ja Kiina. Intiassa yksityinen Itä-Intian kauppakomppania tuhosi paikallisten armeijan Panipatin taistelussa ja kaappasi vallan, alistaen koko Intian niemimaan pala palalta hallintaansa. Sen kintereillä maahan ilmestyi brittiläinen siirtomaahallinto, joka piti alueen hallinnassaan aina 1940-luvulle saakka. Itä-Intian kauppakomppanian toimintavat siistyityivät ajan myötä, mutta vielä 1900-luvulla se pani toimeen pienimuotoisia joukkomurhia yhdessä brittihallinnon kanssa, mikäli sen edut sellaista vaativat.

Yksityinen kauppakomppania valtasi 1800-luvun alkupuolella paremman kalustonsa turvin merirosvousmarkkinat ja huumemarkkina Itä-Aasiassa. Kiina oli opiumin suurin tuottaja ja kyseinen kauppakomppania, joka perusti mm. Hongkongin, halusi Kiinan markkinat haltuunsa. Se halusi myös myydä huumeita Kiinassa. Kiinan keisari ei halunnut maastaan huumemarkkinoita ja kielsi moisen. Seurauksena oli niin sanottu Opiumsota, jossa siis yksityinen huumekartelli kävi avoimeen sotaan Kiinan laillisen hallinnon kanssa. Tämä huumekartelli maksoi brittihallinnolle ja sai siltä myös tukea sodassaan kiinalaisia vastaan. Huumekartelli kukisti Kiinan ja aloitti massiivisen opium- ja heroiinikaupan siellä, tehden huimia voittoja tappamalla miljoonia kiinalaisia narkomaaneja huumeillaan. Tämä opiumsota ja sen seuraukset loivat myös nykyisen globaalin heroiinitalouden.

1800-luvulla Yhdysvalloissa lähes jokaiseen kaupunkiin muodostui oma valtaeliittinsä. Kuuluisissa villin lännen kaupungeissa valtaeliitti muodostui yleensä viranomaisista, poliitikoista, pelureista ja pyssymiehistä. Kuuluisa OK Corrallin tulitaistelu oli vain pieni osa Tobstonen kaivoskaupungin valtataistelua, jossa poliitikot ja rahamiehet käyttivät kahta joukkiota apunaan. Toisella puolella olivat kaivosmiehet ja pelurit, toisella puolella karjateollisuus ja niin sanotut "cowboyt", karjavarkaat jotka toimivat Teksasista Arizonaan ja Meksikoon ulottuvalla alueella. Juuri nämä "cowboyt" loivat sen nimen, jota nykyisin käytetään. Heidän aikanaan ne varsinaiset karjapaimenet tunnettiin nimillä "cattlehand" tai "cattledriver" ja termi "cowboy" tarkoitti näitä rajarosvoja.

Cowboyiden joukkoja johtivat sellaiset nimet kuten Johnny Ringo, Curly Bill, sekä Clantonien klaani. Pelureiden palkkamiehinä toimivat uhkapeluri-sutenöörit Wyatt Earp veljineen, sekä Doc Holliday. Nämä miehet jäivät historiaan, mutta todelliset tekijät sheriffi Beehanista kaivospomoihin ja kuvernööriin jäivät unohduksiin, vaikka kyse oli ollut juuri heidän valtataistelustaan. Holliday ja Earpit ampuivat nimekkäimmät vastustajansa, mutta saivat sitten lähteä seudulta tarpeettomina.

Suurissa amerikkalaisissa kaupungeissa poliittinen valta keskittyi paikallisten puolueosastojen klubeille. Siellä valtaa pitivät poliittiset päälliköt, jotka tunnettiin yksinkertaisesti nimellä Pomo. Poliittinen pomo hallitsi koko kaupunkia poliittisin virkanimityksin ja julkishallinnon urakoin ja hankinnoin. Hän pystyi erottamaan kenet tahansa virastaan ja nimittämään kenet tahansa. Hän pystyi varmistamaan vaalivoitot korruptoimalla kokonaisia naapurustoja ja tarvittaessa väkivallalla. Nämä poliittiset pomot käyttivät muskeleinaan katujengejä, joista suurimpiin kuului tuhansia jäseniä, Jengien pomot saivat suojelusta, jos toimivat poliittisten pomojen alaisina. Monesta jengijohtajasta tuli vanhempana poliittinen pomo. Kuuluisin heistä oli newyorkilainen William "Big Bill" Tweed, joka myi kaupungille uuden kaupungintalon ikkunat noin tuhat kertaisella hinnalla.

Suurissa kaupungeissa systeemi toimi niin, että jokaisessa vaalipiirissa oli oma pomonsa, joka kuului koko kaupungin kattavaan systeemiin. Paikallispomo pystyi vaikuttamaan koko kaupungin pomoon, jos oli tarpeeksi rikas tai sai liikkeelle tuhansia katutappelijoita ja uhkapelureita. Nämä poliittiset pomot asettivat vaaliehdokkaat, jotka virkaansa päästyään olivat siis poliittisen pomon juoksupoikia. New Yorkissa tätä systeemiä pyöritti näennäisesti demokraattinenm Tammany Hall ja Chicagossa sitä kutsuttiin vain Koneeksi, ja sitä pyöritettiin pienestä keskustan ravintolasta, jonka pienessä nurkkapöydässä istui koko kaupungin mahtavin mies puhelimen ääressä. Kansas Cityn Koneisto oli niin tehokas, että se nosti Harry Trumanin presidentiksi saakka.

Nämä poliittiset koneistot, systeemit, yrittivät lypsää verovaroja puolueille, jäsenilleen ja rikollisjoukkioille. Kun koneistojen toiminta ajan myötä muuttui yhä hienovaraisemmaksi, samalla kun jengien toiminta muuttui yhä ammattimaisemmaksi ja organisoidummaksi, nämä kaksi järjestelmää sulautuivat käytännössä yhdeksi kokonaisuudeksi. Kansas Cityn Koneistossa oli mukana sikäläisen mafian jäseniä ja Chicagossa Konetta johti paikallisen mafiaperheen mies aina 1990-luvun alkuun saakka. New Yorkissa Tammany Hallin valta murtui vasta 1960-luvulla, mutta sen tilalle tulivat hienovaraisemmat systeemit ja ay-osastot, puolueosastot ja poliitikot.

Suomessa poliitikkojen toiminta osana järjestäytynyttä rikollisuutta laajassa mitassa voidaan ajoittaa toisen maailmansodan ja sen jälkeiseen aikaan. Tosin jo kieltolain aikana suomalaiset poliitikot yhdessä suomalaisten liikemiesten kanssa olivat olleet mukana alkoholin salakaupassa ja kansainvälisessä huumekaupassa.

1920-luvulla Karjalan Kannaksen Terijoella toimineet veljekset ostivat KOKO Euroopan kokaiinin, siis kaiken mitä Euroopassa oli myynnissä, ja myivät sen edelleen horjuvan Neuvostoliiton markkinoille. Jokainen ymmärtää, ettei tuollainen ole mahdollista ilman viranomaisten ja poliitikkojen myötämielisyyttä. Suomessa käytettiin niin paljon heroiinia, että Kansainliitto, YK:n edeltäjä, vaati Suomen valtiolta toimenpiteitä huumekaupan kukistamiseksi. Suomessa kului heroiinia enemmän kuin Kiinassa, jonka huumeluolat ja Shanghai tunnettiin Hollywoodin elokuvissakin pahimpina huumepesinä koko maailmassa. Suomen valtio vastasi pitävänsä huumeiden väärinkäyttöä terveysongelmana ja kieltäytyi kriminalisoimasta huumekauppaa. Vasta 1955 Suomi allekirjoitti kansainväliset huumekaupan vastaiset sopimukset ehtona maan YK jäsenyydelle. Muun muassa presidentti Paasikivi vastusti huumeiden kriminalisointia.

Toisen maailmansodan aikana Suomessa elettiin sotataloudessa ja kulutustavaratuotanto oli romahtanut. Myös kauppa oli tarkkaan säädeltyä. Vaikka viranomaiset ja poliitikot vastustivat suureen ääneen mustan pörssin toimintaa, sen annettiin jatkua. Musta pörssi toimitti tavaroita ja elintarvikkeita ohi virallisen kaupan ja sitä siedettiin, koska se kykeni siihen mihin valtio ei. Mustasta pörssistä sai jopa kahvia ja kunnon tupakkaa, ruokatavaroita, ja niitä toimitettiin myös poliitikoille ja virkamiehille juuri tätä kautta. Suurliikemiehet ja kauppiaat olivat myös mukana Mustan pörssin toiminnassa, samoin lukemattomat paikalliset poliitikot.

Toiminta oli hyvin organisoitua ja tuottoisaa, siis järjestäytynyttä rikollisuutta sanan kaikessa merkityksessä. Mustan pörssin toiminta jatkui aina 1950-luvulle saakka, niin pitkään kuin maassa oli säännöstely ja pula-aika. Mustan pörssin toiminta ei käytännön tasolla eronnut lainkaan viinan tai huumeiden salakaupasta. Niissäkin oli mukana paikallisia pankkeja, poliitikkoja ja virkamiehiä ainakin 1960-luvulle saakka, luultavasti sen jälkeenkin.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli myös mukana kansainvälisessä huumekaupassa. Koska kansakunta oli rutiköyhä, sotakorvausten ahdistama, jostakin piti saada varoja jälleen rakennukseen. Erityisen ongelmallinen oli Lapin tilanne. Saksalaiset olivat käytännössä tuhonneet koko alueen, polttaneet kylät ja kaupungit, tuhonneet tietä ja sillat, eikä valtiolla ollut varaa valtavan alueen uudelleen rakentamiseen. Yhden uuden rautanaulan hankkiminen oli kallista, puhumattakaan muista rakennustarvikkeista ja elintarvikkeista. Ongelmaan oli olemassa ratkaisu, jota myös käytettiin. Systeemi oli hyvin yksinkertainen.

Perääntyviltä saksalaisilta oli jäänyt ympäri Lappia suuria lääkevarastoja. Niistä löytyi lääkkeitä suomalaisiin apteekkeihin ja sairaaloihin, mutta myös suuria määriä morfiinia ja pervitiiniä, eli amfetamiinia. Näitä aineita pakattiin reppuun, kuriiri ylitti Tornionjoen, hakeutui lähimmälle rautatieasemalle ja matkusti etelään. Repullinen huumeita myytiin Tukholman, Kööpenhaminan tai Lyypekin tai Hampurin huumekauppiaille. Kuriiri palasi takaisin mukanaan repullinen riihikuivaa rahaa, joka vaihdettiin markoiksi paikallisissa pankeissa liikoja kyselemättä. Näin valtio sai ulkomaan valuuttaa ja lappilaiset käteistä rahaa hankkiakseen elintarvikkeita ja rakennustavaroita. Rovaniemen ihmeellinen nousu muutamassa vuodessa tuhkasta Pohjolan helmeksi kertoneen jotakin huumekaupan laajuudesta ja suuruudesta.

Suomalaiset virkamiehet ja poliitikot olivat siis oppineet kääntämään katseensa sopivasta summasta tai syystä toisaalle, ja tämä käytäntö korruptoi suomalaisen yhteiskunnan perusteitaan myöten. Liikemiesten ja poliitikkojen yhteistoiminta ja yhteiset edut, yhteiset ansaintamuodot ja junailut tulivat normaaliksi toimintamalliksi, eikä kukaan nähnyt siinä mitään kummallista. Oli aivan normaalia, että kun Jyväskylässä kaupungin johto tutkaili erään suuren kunnallisurakan tarjouksia, kaupungin hallituksen puheenjohtaja kävi puhelimessa juttusilla kaverinsa kanssa, joka teki sitten sopivimman tarjouksen ja voitti urakan.

Julkisia urakoita ja hankintoja junailtiin samalla tavalla ja poliitikot saivat liikemiehiltä rahaa vaalityöhön, hirsimökin, ulkomaan matkoja, autoja, mitä vain, ja kaikki tuo oli ihan normaalia. Poliitikot saivat ilmaisia lounaita, viettivät hauskoja iltoja yökerhoissa ja tapasivat hemaisevia neitosia, joiden kanssa saattoi harrastaa intiimiä toimintaa. Vantaan Myyrmäessä paljastui 1970-luvulla alaikäisten teinityttöjen bordelli, jossa poliitikot olivat olleet säännöllisiä asiakkaita, mutta vielä tuolloin asia pystyttiin painamaan unohduksiin nopeasti. Kukaan ei huutanut pedofiileista tai ihmiskaupasta. Se oli ihan normaalia vielä tuohon aikaan.

Presidentti Kekkoselle ja hänen lähimmilleen miehille junailtiin upeat saaristokesämökit ilamiseksi, keskeltä Saaristomeren luonnonpuistoa. Asiassa ei ollut mitään erikoista, kuulema, ja vain riippumaton media raportoi mökkikuvioista lyhyenlaisesti. Suurten lähiöiden rakennus 1960- ja 70-luvuilla oli massiivinen esimerkki liikemiesten ja poliitikkojen yhteistoiminnasta. Kaavamuutoksia tehtiin siten, että eräänkin suuren rakennusyhtiön retvakka pääomistaja ja johtaja vieraili kaupungintalolla ja marssi kaava-arkkitehdin juttusille. Rakennuskaavaan merkityt kerros- ja neliömäärät muuttuivat, kun grynderin salkusta kasvoi arkkitehdin työpöydälle sopivan korkea pino. Samainen rakennuspomo varmisti itselleen valtaisia neuvostourakoita rakentamalla ilman lupia ja ilman tontin ostoa kesämökin Neuvostoliiton suurlähetystölle merenrantaan valtion maille.

Poliitkot tienasivat miljoonia vaalirahakeräyksillään. Kukaan ei tarkistanut mistä ja kuinka paljon he rahaa saivat. Kenelläkään ei voinut olla mitään käsitystä siitä miksi joku lakimuutos tai laki oli säädetty, miksi joku sai yritystukia satoja miljoonia, ja miksi joku toinen ei saanut mitään. Useampikin poliitikko myi vaalivuosina tauluja enemmän kuin suomalaiset taidekauppiaat yhteensä. Useampikin poliitikko osti arvoasunnon, arvoauton, ulkomaaan kiinteistöjä, maatiloja, sijoitti arvopapereihin ja osakkeisiin. Ainakin yksi poliitikko järjesti vaaliseminaarin, johon osallistui niin paljon liikemiehiä, ettei paikkakunnalla ollut edes tiloja väkimäärälle.

Menestyvät suuryritykset ovat saaneet satoja miljoonia erilaisina tukina, verohelpotuksia, ilmaista infrastruktuuria, ilmaista työvoimaa, ilmaiseksi koulutettua työvoimaa, ilmaisia kinnteistöjä jne. Suuryritykset ovat saaneet mieleisiään asemakaavoja, toimilupia, poikkeuslupia, rahoitusta, tietoa ja suoraa poliittista tukea. Ja poliitikot ovat saaneet suuryrityksiltä riihikuivaa rahaa ja tukea, hyötyä monella eritavalla. He ovat saaneet rahakkaita työpaikkoja palkkiona poliitikkona tekemistään palveluksista. 

Kaikkea tuota on sanottu Maan tavaksi. On vain kohautettu olkapäitä ja sanottu, että se on Maan Tapa. Se on juuri sitä ja samalla se on suurimman suomalaisen järjestäytyneen rikollisuuden nimi. Mutta koska se ei paukuttele pyssyjä tai myy huumeita kaduilla, moni ei miellä sitä sellaiseksi. Useimmat toimittajat ja kommentoijat kuvittelevat ettei se ole järjestäytynyttä rikollisuutta, koska sitä ei johda sikaria pureskeleva gansteri, vaan joukko sutkeja pukumiehiä. Useimmat eivät hahmota maamme mahtavinta järjestäytynyttä rikollisuutta, koska se on verkosto, eikä pyramidin mallinen organisaatio.

Moni sanoo, että maamme kuuluu maailman vähiten korruptoituneisiin maihin ja siteeraa asiaa seuraavan Transparency Internationalin tilastoja, joissa Suomi on vuodesta toiseen maailman vähiten korruptoituneitten maidern joukosssa. Tosiasiassa suomalainen järjestäytynyt rikollisuus on niin mahtava, että se harhauttaa jopa Transparency Internationalia. Kyseisen järjestön Suomen osastoa johtavat ja hallitsevat juuri ne miehet, joita Transparceny Internationalin pitäisi pitää silmällä.

Moni sanoo, ettei poliisi ole paljastanut tällaista rikollisverkostoa, joten sitä ei ole olemassa. Verkosto on kuitenkin näyttänyt voimaansa aina kun on ollut tarvis. Kun Helsingin poliisin atari-ryhmä selvitteli venäläistä prostituutiorinkiä 1990-luvulla, esiin alkoi nousta lukuisia merkittäviä poliitikkoja ja liikemiehiä. Tutkimusten ja paljastusten seurauksena silloinen sisäasiainministeriö perusti erikoisryhmän selvittämään asiaa. Se ei kuitenkaan tutkinut itse prostituutiota tai sen toimintaa, vaan atari-ryhmää, jonka päällikkö pakotettiin lopulta eläkkeelle. Prostituutiorinkiä ja siihen sidoksissa olleita poliitikkoja ei koskaan tutkittu sen enempää.

Maan Tapa on se varsinainen suomalainen järjestäytynyt rikollisuus. Napolin Camorra toimii nykyisin aivan samoin. Sekin on verkosto. Sielläkään ei enää juurikaan ole jäsenyysrituaaleja tai muutakaan pelleilyä, vaan pelkkää bisnestä. Niin sanottu Belgian mafia on aina ollut ammattirikollisten, liikemiesten ja poliitikkojen muodostama verkosto. Järjestäytynyt rikollisuus on ympäri läntistä Eurooppaa verkosto, joka operoi osana yhteiskuntaa, sen halkeamissa ja raoissa, sen varjoissa ja kulisseissa. Saksassa saksalainen järjestäytynyt rikollisuus on juuri tällaista. Niin se on meilläkin. Se on juuri sellainen rikollisverkosto ja poliitikot ovat olennainen osa tuota järjestelmää.

Järjestäytynyt rikollisuus ei ole koskaan mahdollista ilman, että poliitikot ovat mukana sen toiminnassa. Poliitikkojen rooli varsinaisen järjestäytyneen rikollisuuden toiminnassa on olennaista kaikkialla, missä sitä esiintyy.  Asemansa ja valtansa vuoksi poliitikot ovat järjestäytyneen rikollisuuden strateginen osa. Juuri siksi he ovat olleet maailmalla ja meillä osa sen toimintaa. Juuri siksi poliitikkojen keskuudessa on järjestäytyneen rikollisuuden toimijoita.

Juuri siksi meillä, ja monissa muissakin maissa, järjestäytynyt rikollisuus pyritään rajaamaan ja määrittelemään niin, etteivät poliitikot olisi osa sitä. He haluavat niin ja heillä on valta suojella itseään, määrätä ja painostaa viranomaisia tekemään mieleisiään ratkaisuja. Poliitikot voivat asettaa haluamiaan miehiä johtaviin asemiin poliisihallinnossa, he voivat laatia haluamiaan lakeja, he hallitsevat määrärahoja ja rahoitusta, ja he ovat osa suomalaistakin järjestäytynyttä rikollisuutta.

Niin kauan kuin Suomessa ei ymmärretä tätä yksinkertaista tosiasiaa, ei meillä olla tosissaan järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnan suhteen. Jos viranomaiset määrittelevät järjestäytyneen rikollisuuden pelkäksi jengirikollisuudeksi, rikollisjoukkioiden touhuksi, he rajaavat varsinaisen rikollisten mahtiverkoston tutkimustensa ulkopuolelle. Onkin hyvä esittää kysymys: kuka hyötyy siitä, että näin tehdään?

Niin kauan, kun viranomaiset kiirehtivät jo ennen ensimmäisen tutkinnan aloittamista ilmoittamaan, ettei maan pääministeri ole ainakaan syyllistynyt yhtään mihinkään, voitte olla varmoja siitä, että poliitikkomme ovat mukana järjestäytyneen rikollisuuden toiminnassa. Jos poliitikot rajataan tutkimusten ulkopuolelle, mitään todellista tutkimusta ei ole edes tekeillä.

Ja niin kauan se todellinen järjestäytynyt rikollisuus saa toimia rauhassa siellä missä todella isot rahat liikkuvat ja missä kansalaisilta viedään satoja miljoonia ilmeenkään värähtämättä.

Kuten eräs vaalirahajupakassa uhratuksi tullut liikemies sanoi Ilkka Kanervan lahjusoikeudenkäynnissä: Miksei presidentti Niinistö ole täällä, jos Kanerva kerran on?