ITSENÄISYYDEN KAUHISTUS

Kun tässä on keskustellut itsenäisyyttä pelkäävien, vastustavien ja vihaavien suomalaisten kanssa, on huomannut mikä heitä kaikkia yhdistää. Se on Pelko.

Ihmiset, joille itsenäisyys ja riippumattomuus ovat suuri kauhun ja hädän aihe, ovat kaikki vain pelokkaita. Eivät välttämättä henkilökohtaisella tasolla, mutta alitajunnan ja ajatuksen tasolla. Jokaisella heistä tulee esiin ennemmin tai myöhemmin sama argumentti itsenäisyyttä vastaan: yksin emme pärjää.

Yksin jäämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko on siis se keskeinen, kaikkia itsenäisyyttä vastustavia ihmisiä yhdistävä asia poliittisesta suuntauksesta huolimatta. Vasemmalla ja oikealla pelätään sitä, että Suomi "jäisi yksin". Ehkä tässä sekoittuvat kyseisten ihmisten varhaislapsuudessa kokemat traumat tai kouluaikaiset kohtalot, kenties teini-iässä ei oikein käynyt flaksi ja kaveritkin nauroivat vain, mutta tämä on se joka yhdistää kaikki natolaisia ja eurofanaatikkoja.

Ryssäfobia on yksi tämän pelon ilmenemismuoto. Vaikka Suomi oli toisessa maailmansodassa ainoa maa, joka pysäytti puna-armeijan, kuvitellaan ettei meistä olisi ryssän vastukseksi. Kuvitellaan, että jos olemme yksin, ryssä hyökkää heti. Tämä ajatus heijastelee juuri sellaisen koulukiusatun maailmaa, joka jäi yksin kun tarkkiksen paha poika tuli kiusaamaan.

Ne, jotka vetivät kiusaajaa neniin, eivät yleensä pelkää ryssiäkään. Ihminen, joka omassa elämässään oppi tai osasi pitää huolen omasta fyysisestä koskemattomuudestaan, ei siirrä traumojaan aikuisena näennäisesti ulkoisiin uhkiin. Toki monella ryssäfoobikolla on myöhempiäkin kokemuksia omasta riittämättömyydestään ja kyvyttömyydestään toimia kriisitilanteissa. Se kuitenkin yhdistää tätä ryssäfobista itsenäisyyden vihaaja -osastoa.

Toisaalla ovat ne, jotka pelkäävät että jäävät leikin ulkopuolelle. Heitä yhdistää ajatus siitä, että muilla on yhdessä hauskaa ja jos en anna muille kaikkia omia karkkejani, he eivät ota minua leikkimään muiden kanssa. Näiden itsenäisyyden vastustajien trauma tulee pihaleikkien ulkopuolelle jäämisestä, joka edelleen kaivertaa sielua ankarasti.

Yhteistä itsenäisyyden vihaajille ja vastustajille onkin se, etteivät he vielä osaa kävellä. Konttausikäisen tavoin hekin kokevat olevansa täysin muiden armoilla ja muista riippuvaisia. Kun oma ego ei ole normaalisti kehittynyt, ei usko että pärjää omillaan ja yksin, tai että voi olla itsenäinen Minä ja silti tekemisissä muiden kanssa. Muista riippuvainen konttausikäinenhän ei käsitä sitä, että voin olla olohuoneessa vaikka isi ja äiti olisivat keittiössä. Itsenäisyyskammoisilla on sama ongelma.

Normaali aikuinen käsittää olevansa oma entiteettinsä, itsenäinen toimija, joka on yhteydessä muihin samankaltaisiin. Konttaava lapsi ei tätä tajua, eikä itsenäisyyden vastustaja. Muista täysin riippuvainen lapsi pelkää jäävänsä yksin ja uskoo tuhoutuvansa omaan kyvyttömyyteensä huolehtia itsestään, aivan kuten itsenäisyyden vastustajatkin. He ovat jääneet sellaisella varhaiselle infantiilitasolle, jossa ollaan riippuvaisia muiden hyväntahtoisuudesta ja avusta, ilman, että itse voi mitenkään vaikuttaa omaan elämäänsä.

Itsenäisyyden vastustaja elää vaippaikäänsä, eli odottaa jonkun ulkopuolisen siistivän kakan jälkeisen sotkun, kun taas itsenäinen ihminen käy ihan itse kakalla ja pyyhkii jälkensä, ja vetää jopa vessan. Itsenäisyyden vastustaja ei tähän kykene, vaan uskoo ettei vaippaa voi vaihtaa, peppua pyyhkiä tai vessaa vetää, jollei joku isompi ja kaikkivoimaisempi tule sitä tekemään.

Itsenäisen Suomen vastustajat ovat siis tällaisia ihmisiä. He haluavat Natoon, koska eivät usko pärjäävänsä tappelussa, riippumatta näennäisistä kyvyistään. Jos natolaiset ovatkin fyysisesti vaikuttavia omassa elämässään, alitajunnassa tai tietoisessa ajattelussaan he eivät usko pärjäävänsä jos vastustaja onkin isompi ja pahempi. Juuri siksi on saatava vielä isompi kaveri ja kuuluttava isoon jengiin, joka sitten tuo lohdun pimeinä talviöinä pelkotilojensa kanssa kouristelevalle sielulle ja jonka mukana on hyvä haastaa riitaa. Ihminen, joka on joskus saanut turpaansa ja antanutkin, ei hae yhteenottoa mutta tietää pärjäävänsä siinä kuten kuka tahansa muukin. Hänen ei tarvitse huudella muiden joukosta. Hän voi olla omillaan.

Itsenäisyyden vastustajat haluavat Eurostoliittoon, koska pelkäävät jäävänsä leikin ulkopuolelle. Mitään järkevää syytä EU-jäsenyydelle ei oikeasti ole. On vain tämä atavistinen pelko siitä, että muilla on hauskaa ja itse jään ilman. Juuri siksi eurostoliittolaiset antavat kaiken, rahansa ja maansa ja päätösvaltansa pois, ihan mitä tahansa, että pääsevät edes katsomaan, kun toiset leikkivät. Lapsuudessa koettu trauma siitä kun jäi tutun naapurinmuksun mehukestien ulkopuolelle kaivertaa vieläkin ja juuri siksi annetaan omat ja muidenkin rahat pois ja toivotaan, että pääsee edes maistamaan pommacia ja popcornia, sekä kaakkua ilmapallojen ja serpentiinin alla.

Joku voisi nähdä itsenäisyyden vastustajat säälittävinä pelkureina, selkärangattomina ryömijöinä, ja toki heidän joukossaan on näitäkin, mutta valtaosa ei vain tajua paikkailevansa lapsuutensa traumoja aikuisiän toiminnallaan ja puheillaan. Mitään järkeviä perusteluja Nato-jäsenyydelle ei ole olemassa, ei sotilaallisia eikä taloudellisia, mutta irrationaalinen pelko on. Mitään järkeviä taloudellisia tai muitakaan perusteita EU-jäsenyydelle ei ole olemassa, mutta alitajuinen lapsen pelko on. Juuri siksi itsenäisyys pelottaa. Juuri siksi se on niin suuri kauhun aihe.

Juuri siksi ajatus itsenäisestä Suomesta on kauhistus.

Tuomari Nurmion maanmainio kappale Lasten mehuhetki kuvaa juuri sitä psykologiaa, josta itsenäisyyden vastustamisessa on pohjimmiltaan kyse. Tekijänoikeudellisista syistä en laita linkkiä siihen, mutta se löytyy Netistä. Suosittelen kuuntelemaan heti tämän tekstin perään tai sen lukemisen aikana. Miten vain.