SUOMALAISUGRILAINEN MAAILMA

Toisin kuin svetisistinen historian kirjoitus on meille vakuutellut, me emme ole läntinen kansa. Me olemme nimenomaan pohjoinen kansa, joidenkin tutkijoiden mukaan osa sitä etnisten ryhmien verkostoa, joka jääkauden jälkimainingeissa liikkui vetäytyvän mannerjäätikön reunamilla ja tundralla, ja jään alta paljastuneissa vesistöissä. Jotkut tutkijat ovat jopa esittäneet, että suomensukuiset kansat olivat juuri niitä mammutin metsästäjiä, joiden jäänteitä on löydetty varsinkin nykisen Ukrainan ja Venäjän aroilta.

Suomensukuiset kansat, suomalaisugrilaiset, muodostivat vuosituhansia yhden laajimmista kulttuurillisista kokonaisuuksista. Se kesti vuosituhansia pohjoisen sijaintinsa ja maantieteellisen laajuutensa ansiota, ja juuri siksi ettei tällä etnisten ryhmien verkostolla ollut keskitettyä johtoa tai valtakuntaa, jonka ulkopuoliset olisivat voineet vallata. Se muodosti paikallisten heimojen ja klaanien verkoston, joka ulottui nykyisestä pohjois-Ruotsista ja Norjasta nykyisen Latvian alueelle, sieltä nykyisen Venäjän sydänmaille Moskova- ja Oka-jokien alueille, sieltä Uralille ja jopa sen taakse siperialaisheimojen asuinsijoille. Nykyiset geenitutkimukset ovat vahvistaneet tämän näkemyksen oikeaksi.

Muinaisen keramiikkakulttuurin jäänteet osoittavat myös omalta osaltaan tämän kulttuurillisen ja kielisukulaisen maailman levinneisyyttä niin sanotulla esi-historiallisella ajalla. Tietyn esineistön pitäminen todisteena asujaimiston etnisyydestä ei tietenkään pidä paikkaansa sellaisenaan, sen perusteellahan nyky-Suomessa asuisi pääasiassa saksalaisia (autot) ja aasialaisia (autot ja kulutustavarat), mutta esineistö kertoo kulttuurin levinnäisyydestä ja vaikutusalueesta. Kampakeraamisen kulttuurin hyvin rajautunut alue ja sen asettuminen nimenomaan suomalaisugrilaiselle alueelle vahvistaa näkemystä siitä, että se on ollut nimenomaan suomalaisugrilaisten kansojen ikivanhaa omaa kulttuuria, toisin kuin kulttuurilainana meilläkin esiintynyt nauhakeramiikka, joka oli eteläisempää kulttuurivaihtoa.

Pronssikauden suomalaisugrilaisten maailma oli hyvin rikas ja kansainvälinen yhteyksiltään. Kaakossa kontakteja oli Keski-Aasian kulttuureihin, etelässä Lähi-itään ja nykyisen Turkin ja Kaukasuksen alueille. Lännessä kulttuurivaihtoa tapahtui kautta koko nykyisen Skandinavian ja joiden tutkijoiden mukaan läntisimpään Eurooppaan saakka. Erityisen rikasta oli ns. permalainen kulttuuri Vienanmeren alueella. Permiläisestä kulttuurista ja sen kestosta kertoo paljon se, että Permistä tuli skandinaavien tarinoitten myyttinen Bjarmia, jossa Kultainen eukko hallitsi. Joidenkin tutkijoiden mukan tämä naisjumaluutta korostanut rautakauden Permi oli kenties omien tarjumme Pohjola. Solokan saarilta on löydetty jatulintarhoja ja muuta siihen sopivaa arkeologista jäämistöä.

Suomalaisugrilaisesta maailmasta on tullut meillä eräänlainen uniaika, kertomus joka on sotkettu nationalismin puuroihin tai sitten hukutettu svetisistisen historiankirjoituksen alle. Svetisistisen historian kirjoituksen keskeisenä tavoitteena on aina ollut korostaa suomalaisten yhteyttä länteen ja kuulumista läntiseen kulttuuripiiriin, vaikka todellisuudessa meidät liitettiin siihen verrattain myöhään, vasta 1200-luvulla ja väkivalloin. Sitä ennen olimme edelleen tiukasti kiinni omassa kulttuuriverkostossamme, jonka painopiste oli nimenomaan idässä, nykyisen Venäjän alueella.

Tämä suomalaisugrilainen maailma, suomalaisugrilaisten kansojen kulttuuripiiri/verkosto alkoi hajota vasta varsin myöhään. Idästä ja kaakosta alueelle tunkeutui turkkilaisperäisiä kansoja ja heimoja, joista ainakin yksi omaksui suomalaisugrilaisten kielen. Kyse oli tietenkin Uralin eteläreunalle asettuneista unkarilaisista, jotka saattoivat olla niin sanottuja "valkoisia hunneja", jotka tarinoitten mukaan eivät muuttaneet länteen Attilan valtakuntaan. Unkarilaisten muutto länteen tapahtui paljon myöhemmin 800-luvun alussa, samoihin aikoihin kun slaavit alkoivat muuttaa itään ja pohjoiseen omilta kotiseuduiltaan.

Unkarilaisten kanssa pohjoiseen oli muuttanut myös bulgaareja, joista osa jatkoi matkaansa länteen kohti Balkania. Osa asettui Volgan keskijuoksulle ja nousi kaupanvälittäjinä muutaman vuosisadan kestäneeseen johtoasemaan tuolla seudulla.

Slaavien muutto itään ja pohjoiseen alkoi vasta 700/800-luvun taitteen tienoilla. Slaavikansojen koti sijaitsi nykyisen Valko-Venäjän, Puolan, länsi-Ukrainan, Tsekin ja Slovakian seudulla. Sieltä slaavikansat levittäytyivät jokireittejä pitkin, kauppareittejä seuraten, nykyisen Ukrainan alueelle ja pikkuhiljaa pohjoisemmaksi. Etelässä slaavit olivat kazaari-imperiumin vasalleja hyvin pitkään, mutta pohjoisempana he sulautuivat yhteen suomalaisugrilaisten kansojen kanssa. Erityisen nopeaa tämä yhteensulautuminen oli eteläisten suomalaisugrilaisten kansojen keskuudessa, jotka omaksuivat parissa, kolmessa vuosisadassa tulokkaiden kielen. Tulokkaat omaksuivat puolestaan hyvin paljon suomalaisugrilaista kulttuuria omakseen vaatteista ja uskomuksista lähtien. Slaavien tulen ja ukkosen jumalana mainittu Perun on malliesimerkki. Perun on tietenkin itämeren suomalaisten Perkele, eli Ukko, joka nousi balttilaisten liettualaisten ylijumalaksi nimellä Perkunas.

 Harva meillä tai Venäjällä tietää sitäkään, että sanat Moskova ja Rostov ovat suomalaisugrilaista perua. Moskova, tai Moskva kuten slaavit sen lausuvat, tulee tietenkin sanasta moska/mosku. Rostov puolestaan juontaa juurensa ikivanhasta suomalaisugrilaisesta nimestä Rosti, Rosta. Voidaankin hieman kärjistäen sanoa, että nykyinen isovenäläinen kansa on puoliksi suomalainen, suomalaisugrilais-slaavilainen kansa. Jotakin asiasta kertoo sekin, että jopa ne suomalaiset jotka inhoavat venäläisiä syvästi käyttävät heistä ilmaisua itänaapuri, naapuri. Se kertoo tuttuudesta, jostakin sellaisesta joka kyllä tiedetään ja tunnetaan niin hyvässä kuin pahassakin. Jo ruotsalaisille venäläiset ja Venäjä alkavat olla tarujen maata, myyttien ja legendojen hämärää maisemaa. Suomalainen syö piirakoita Kuopijon torilla, aivan kuten venäläinen Tsheljabinskin torilla. Kansallismielisille venäläisille ajatus kulttuurivelasta suomalaisugrilaisille on tietenkin kauhistus.

Entä sitten se länsinaapurimme Ruotsi? Ruotsin historian suurin "salaisuus" on tietenkin se, että valtaosa nykyisestä Ruotsin valton alueesta ei alunperin ollut ruotsalaista. Se oli nimenomaan saamelaisten ja suomalaisten aluetta. Juuri siksi ruotsinkielessä on säilynyt käsitteet Länsipohja ja Itäpohja, joista jälkimmäinen tunnetaan meillä Pohjanmaana. Tarujen Kvenland, Kvinnoland eli Kveenien maa, Naisten maa, muinainen Kainuu sijaitsi juuri nykyisen Pohjois-Ruotsin ja Suomen seuduilla.

Keitä sitten olivat ne rusit, russit, ruotsit, joista Venäjä on nimensä ottanut? Olivatko he nykyisten ruotsalaisten esi-isiä, idän viikinkejä? Olivatko rusit ja varjaagit skandinaaveja, vai oliko kyse jostakin muusta siinäkin tarinassa? Norjalaisten tarinoitten mukaan sana varjaagi tulee sanasta varg ganger, suden kävijä, ja se oli heidän nimensä kansalle joka asui norjalaisista itään. Mutta se on toinen tarina, joka kerrottanee tuonnempana. Riittänee, kun kerrotaan että legendaarisen Rurikin DNA oli 60-70% suomalaisugrilaista ja vain 10-20% läntistä germaanista perua viimeaikaisten DNA tutkimusten perusteella.

Totuus on kuitenkin se, että itäisen naapurimme valtakunnan nimi Rossija, Russia, Rusien maa, tulee juuri heiltä ja totuus on myös se, että tämä Russia, Rossija, perustettiin nimenomaan Kiovassa, ei suinkaan Moskovassa, suomalaisugrilaisessa kauppapaikassa, jonka slaavit saivat haltuunsa (tai joka slaavilaistui) vasta 900-luvulla ja ottivat omakseen 1000-luvun alussa.

Miksi tämä suomalaisugrilainen maailma ei sitten koskaan noussut maailmanmahdiksi? Miksi se on jäänyt historian kirjoihin lähes marginaaliin? Syyt ovat hyvin yksinkertaiset. Voittajat kirjoittavat historian ja voittajat olivat valloittajia, idässä ja etelässä slaaveja ja pohjoisessa skandinaaveja. Heidän tukenaan oli tietenkin kirkko, lännessä katolinen ja idässä ortodoksinen, joka oli tottunut kirjoittamaan historiaa uudelleen koko olemassa olonsa ajan. Juuri nämä kirkonmiehet kirjoittivat sen historian alkuidut, joista myöhemmin sukeutui valloittajien nationalistinen versio menneisyydestään.

Suomalaisugrilaiset kansat eivt olleet kiinnostuneet valtaamisesta, kirkoista ja paaveista. He elivät laajoilla mailla vapaina, valesivat suunnattomissa erämaissa ja loputtomilla vesireiteillä, he elivät pohjoisessa puolipaimentolaisina. Saamelaiset ja siperialaiset omaksuivat poronhoitotalouden ja olivat lähes kokonaan nomadeja. Suomalaiset ja monet muut harjoittivat pienimuotoista maataloutta, mutta pääpaino oli metsästyksessä, kalastuksessa ja erätaloudessa, marjojen ja sienten keräilyssä.

Suomalaisugrilaiset kansat kävivät kauppaa kaukomaiden kanssa etenkin turkiksillaan. Heidän meripihkaansa ja muita tuotteitaan vietiin jo Roomaan ja Keski-aasiaan, myöhemmin arabit ja persialaiset himoitsivat suomalaisugrilaisten turkiksia ja tämä kauppa loi niin sanotun Hopeatien, pohjoisen markkinatalouden valtaväylän, joka veti läntisiä seikkailijoita puoleensa vuosisatojen ajan. Tuo varhaiskeskiaikaisen kaupan valtaväylä kulki nimenomaan suomalaisugrilaisen maailman kautta ja oli täysin riippuvainen sen tuotteista.

Suomalaisugrilaiset eivät olleet piilottelijoita, juroja ummikoita, vaan olivat jatkuvasti tekemisissä vieraiden kansojen ja kulttuurien kanssa. He kuitenkin erosivat muista kansoista siinä, että aivan kuten Pohjois-amerikan intiaanit, he uskoivat vapaaseen elämään, siihen ettei kukaan voi omistaa maata ja taivasta. Juuri siksi he eivät muodostaneet mahtavia valtakuntia, hierarkisia hallintosysteemejä. Heitä eivät määräilleet ketkään tai kukaan. He elivät vapaina omilla maillaan, sukulaiskansojensa naapureina, varsinkin idän suunnattomissa erämaissa ja suurten jokien mailla.

Lännessä tilanne oli tietenkin hieman toinen. Niin sanotulla viikinkiajalla ja sen jälkeen aina 1200-luvulle saakka, itämeren suomalaiset kävivät sotaa skandinaaveja ja saksalaisia vastaan. Norjan kansallispyhimys Olavi Pyhä joutui lapsena eestiläisten orjaksi ja valtaan noustuaan teki kostoretken sinne ja Suomeen. Kumpikin epäonnistui. Sveeojen kuningas Erik Pyhä teki ristiretken Suomeen noin 1150, mutta tulokset olivat laihanpuoleiset.

Merisuomalaiset, luultavasti saarenmaalaiset ja varsinaissuomalaiset, tuhosivat Sveanmaata rajusti noin vuonna 1187, jolloin he polttivat Sigtunan ja tappoivat Sveanmaan arkkipiispankin, ja hävittivät Mälarenin rannikot (mm. professori Matti Klinge, Muinaisuutemme merivallat). 1300-kirjoitetussa Pyhän Eerikin kronikassa hyökkääjiksi nimettiin karjalaiset ja novgorodilaiset, koska ruotsalaiset kävivät silloin sotaa näitä kahta vastaan. Öölanti oli 1100-luvulta aina 1200-luvun alkuun saakka kuurilaisten, eli liiviläisten tukikohta, josta käsin he hävittivät Tanskan rannikoita ja Saksan pohjoisia osia.

Itämeren suomalaisten vastarinta mureni vasta 1200-luvulla saksalaisten, tanskalaisten ja ruotsalaisten invaasioon. Siltikin valloittajat joutuivat käymään ankaraa taistelua parisen sataa vuotta, ennen kuin kansat oli alistettu ja maat vallattu. Suomessa ruotsalaisilta kesti kolmisen sataa vuotta saada maa hallintaan ja karjalaiset sotivat ruotsalaisia vastaan pitkään. He alistuivat novgorodin ruseille 1300-luvulla, oltuaan sitä ennen parisen sataa vuotta liitossa Novgorodin kanssa. Suomessa Ruotsin valta sementoitiin vasta 1500-luvulla.

Käsitys suomalaisista juroina kielitaidottomina metsäläisinä onkin meille annettu alamaisuuden määritelmä ja sillä kortilla pelataan edelleen, esimerkiksi aikoinaan EU-jäsenyyttä myytäessä. Samaa laulua lauletaan nyt Natosta lähes pateettiseen tyyliin. Se näkemys on ruotsalainen, eikä se edes pidä paikkaansa.

Kun Ruotsi päätti voimansa tunnossa vallata Uudesta maailmasta itselleen siivun, se lähetti retkikuntia valtaamaan itselleen maita nykyisen Delawaren osavaltion alueelta, tarkemmin sanottuna Philadelphian alueelta. Huomattava osa tänne Uuteen Ruotsiin tulleista olikin suomalaisia, heidän joukossaan pietarsaarelainen merisotamies Peter Rambo, kaikkien amerikkalaisten Rambojen esi-isä. Tosin hänetkin ruotsalaiset ovat omineet ja kirjoittaneet miehelle uuden taustan. Rambon vaimon kotipaikka kuitenkin paljastaa mistä hän oli kotoisin. Vaimo oli nimittäin vaasalainen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Gunnarsson_Rambo

Uuden Ruotsin asutusten joukossa oli lukuisia suomalaisia paikkoja, mm. Mulliccamäki eli Mullikkahill, sekä Mantas-niminen joki, siis Mantan joki, Manta-nimisen naisen mukaan. Suomalaiset toivat Uuteen maailmaan myös hirsirakennuskulttuurinsa, jota ilman koko Amerikan uudisasukkaitten taru olisi päättynyt lyhyeen, varsinkin pohjoisemmilla seuduilla.

Suomalaisista kertoo jotakin sekin, että he toimivat tulkkeina intiaanien ja ruotsalaisten välillä. Kun hollantilaiset valtasivat siirtokunnan, suomalaiset olivat tulkkeina hollantilaisten, ruotsalaisten ja intiaanien välillä. Kun englantilaiset sitten valloittivat alueen hollantilaisilta, suomalaiset toimivat tulkkeina englantilaisten, hollantilaisten, ruotsalaisten ja intiaanien välillä. Peter Rambo oli juuri näitä suomalaisia, ja oli siirtokunnan nokkamiehiä ruotsalaisten, hollantilaisten ja englantilaisten aikana. Se siitä kielitaidottomuudesta ja kyvyttömyydestä. Huomion arvoista on sekin, että Rambo oli nimenomaan ruotsinkielinen suomalainen.