1% OUTLAW BIKER - MISTÄ KAIKKI ALKOI JA MITÄ SE TARKOITTI

Ne kerhot ja motoristit, jotka noudattivat omia sääntöjään, jotka eivät liittyneet uuteen kattojärjestöön (American Motorcycle Association AMA), tai joita AMA ei itse syystä tai toisesta hyväksynyt, saivat niskoilleen kutsumanimen Outlaw, lainsuojaton. Termi ei kuitenkaan tarkoittanut rikollista tai valtion lakeja rikkovaa kerhoa, vaan yksinkertaisesti kerhoa, joka ei noudattanut AMA:n sääntöjä, jotka englanniksi olivat by-laws.

Termi Outlaw, lainsuojaton, oli ollut jo jonkin aikaa käytössä myös muissa amerikkalaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä. Se oli käytössä myös ammattiyhdistysliikkeessä ja urheilutoiminnassa. Ammattiyhdistys, joka ei kuulunut kansallisiin liittoihin tai kansallisten liittojen jäsenliittoihin, oli niiden silmissä outlaw-yhdistys. Urheilutapahtuma, seura tai urheilija, joka ei kuulunut kansallisiin lajiliittoihin tai yhdistyksiin, oli outlaw. Elokuvateatterit, jotka eivät kuuluneet alan järjestöön, olivat outlaw. Ravintolayhdistyksiin kuulumattomat ravintolat olivat nekin outlaw. 

Termi siis tarkoitti mitä tahansa sellaista kerhoa, järjestöä, ryhmää tai yhdistystä, joka ei noudattanut alansa kansallisen liiton, järjestön tai yhdistyksen sääntöjä, ja toimi siitä riippumatta. Vaikka termillä olikin ollut selkeä merkitys vielä edellisellä vuosisadalla, uudella vuosituhannella se levisi puheenparreksi kaikkialle ja samalla sen merkitys muuttui. Se ei tarkoittanut välttämättä mitään rikollista, vaan sääntörikkureita, ulkopuolisia, niitä jotka eivät suostuneet osaksi järjestelmää. 
 
Näin tapahtui myös moottoripyöräilyn parissa. Ne, jotka eivät kuuluneet kansalliseen organisaatioon ja noudattaneet sen lakeja, englanniksi by-laws eli sääntöjä, olivat Outlaw, ulkopuolisia, "lainsuojattomia". Ne jäivät vaille AMA:n tukea ja suojaa. Kaikki moottoripyörillä ajavat eivät suinkaan sellaista kaipailleetkaan, vaan halusivat nimenomaan toteuttaa myyttistä vapaan miehen elämäntapaa ja olla riippumattomia mistään suuremmasta viitekehyksestä.

Melko varmaa on, että ensimmäiset AMA:n ulkopuolelle jääneet kerhot olivat nimenomaan niiden miesten kerhoja, jotka olivat sotineet satulassa Euroopan sotanäyttämöillä. He eivät nähneet mitään järkeä siinä, että vapauduttuaan armeijan kurista ja järjestyksestä, ja löydettyään moottoripyörän satulasta kaipaamansa vapauden, he liittyisivät taas suureen organisaatioon, joka määräilisi heidän ajeluistaan ja menemisistään. He halusivat ajella sinne minne halusivat ja siten kuin halusivat. 
 
He eivät halunneet, että heidän kerhonsa noudatti kuka ties kenen laatimia sääntöjä, tai että jollakin täysin ventovieraalla olisi määräysvalta heidän toimintaansa vain siksi, että heppu sattui olemaan AMA:n virkailija. Näitä kerhoja ja motoristeja ei ollut montaa, ja siksi ilmiö jäi marginaaliin ja suuren yleisön huomion ulkopuolelle. Yhdysvaltain syrjäseuduilla ja kaupunkien laitamilla ajeli kuitenkin merkittävä joukko ulkopuolisia kuskeja heti alusta saakka.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa oli jo tuntuva määrä moottoripyörillä liikkuvia sotilaita. Ensimmäinen maailmansota oli jo osoittanut, että ajopeli sopi hyvin joihinkin tehtäviin ja sotilasmotoristeiksi oli koulutettu tuhansia miehiä. Heitä löytyi lähes kaikista aselajeista ja useimmat toimivat joko lähetteinä tai moottoroitujen osastojen tiedustelijoina. Kummassakin hommassa vaadittiin itseriittoista mieltä ja lähes rajatonta luottamusta omiin kykyihin, sillä varsinkin keskellä taistelutoimintaa moottoripyörällä ajelu ei ollut mitään vaaratonta pelleilyä.

Kun sota päättyi, nuo miehet palasivat takaisin kotiin ja suurin osa meni takaisin töihin ja asettui aloilleen. Kaikkien kohdalla tämä reitti ei toiminut. Toisen maailmansodan päätyttyä osa veteraaneista oli peruuttamattomasti muuttunut ja mieletään järkkyneittenkin määrä mitattiin tuhansissa. Sitäkin useampi oli saanut tarpeekseen käskyistä ja määräilemisestä. Osa varsinkin nuoremmista veteraaneista ei enää kyennyt, tai halunnut sopeutua yhteiskunnan ahtaisiin lokeroihin. He olivat pistäneet henkensä peliin, nähneet kuolemaa ja tuhoa, ja selvinneet hengissä kaikesta. 

Moni heistä halusi vihdoinkin vaihtaa vapaalle ja rellestää sielunsa kyllyydestä, ja osa ei vain päässyt yli sodassa kokemastaan. Nykytermein sanottuna, osa kärsi vuoren varmasti posttraumaattisesta stressioireyhtymästä. Jotkut jo ennen sotia kerhoissa ajelleet miehet eivät enää nähneet siisteissä perhekerhoissa mitään mielekästä ja janosivat vauhtia ja jännitystä elämäänsä. Toiset olivat saaneet tarpeekseen kaikesta muodollisesta kunniallisuudesta, jonka sodan raakuus oli paljastanut valheelliseksi.

Nämä miehet muodostivat ensimmäiset varsinaiset nykyaikaiset outlaw-kerhot. Kalifornia muodostui tämän uudenlaisen motoristikulttuurin tyyssijaksi moottoripyöräilyä suosivan ilmastonsa vuoksi, mutta samanlaista kehitystä alkoi pian tapahtua myös suurissa keskilännen ja idän kaupungeissakin. Boozefighters MC, Pissed of Bastards of Bloomington, Market Street Commandos MC olivat ensimmäisten joukossa. Muita kalifornialaisia moottoripyöräkerhoja olivat Rams, Sharks MC, Yellow Jackets, Checkers sekä North Hollywood Crotch Cannibals, jonka nimestä voi jo päätellä, ettei se ainakaan pyrkinyt olemaan AMA:n ohjeiden mukainen siisti koko perheen kerho. Alkuperäisten outlaw-kerhojen joukossa oli myös Gallopin Goose MC, jonka nimi tuli keskisormitervehdyksen slanginimestä.

Nämä uudenlaiset kerhot eivät piitanneet lainkaan AMA:sta ja sen säännöistä, sen määräyksistä ja uhkauksista. Uuden polven motoristit menivät AMA:n tapahtumiin jos ja kun halusivat, ajelivat luvitta kisoissa, olivat juovuksissa ja tekivät temppujaan ratojen ulkopuolella. Kurin ja järjestyksen miehelle E.C. Smithille tämä kaikki oli suuri kauhistus.

Samaan aikaan E.C. Smith oli ristiretkellä ulkolaisia moottoripyöriä vastaan. Indian ja Harley-Davidson olivat ahtaalla ulkolaisten, lähinnä brittiläisten moottoripyörien tuonnin kanssa. Uusien ulkolaisten pyörien taso jopa ylitti amerikkalaiset ja nuoremman polven rämäpääkuskit pitivät näistä nopeista ja luotettavista brittipyöristä. Ne olivat helppoja huoltaa ja niistä pystyi rakentelemaan mieleisiä varsin helposti.

E.C. Smithille brittipyörät olivat kauhistuksen kanahäkki ja hän teki kaikkensa estääkseen niiden maihinnousun kuten vain byrokraatti osaa. Hän uhkaili, kiristi ja käytti mediaa ulkolaisten moottoripyörien mustamaalaamiseen ja pyrki leimaamaan kaikki sellaisilla ajelevat maanpettureina ja kommunisteina.

E.C. Smithin ja AMA:n mitta tuli lopullisesti täyteen kahden kokoontumisajon myötä. Vuonna 1947 pienessä kalifornialaisessa Hollisterin kaupungissa järjestettiin AMA:n pitkän matkan ajotapahtuma. Juuri kyseisenä vuonna paikalla oli myös toimittajia. Paikalle ilmestyivät myös AMA:aan kuulumattomat kerhot, joiden jäsenet touhusivat tapansa mukaan omiaan virallisen ohjelman ohesssa. He joivat, olivat humalassa, mekkaloivat ja tekivät temppujaan pitkin pääkatua. Jokunen päätyi putkaankin muiden humalaisten sekaan ja muutamat kerholaiset kävivät jossakin vaiheessa kyselemässä koska kaveri pääsee ulos. Siinä se suurin piirtein olikin.

Kenenkään paikalla olleen mielestä paikkakunnalla ei ollut tapahtunut mitään tavatonta, eikä kukaan paikallinen asukas kokenut oloaan uhatuksi. Moottoripyöriä ei ajettu baareihin suinpäin, vaan ainoa tiedossa oleva tapaus sattui nimenomaan baarin omistajan pyynnöstä. Hän pyysi yhtä motoristia ajamaan pyöränsä sisään merkiksi siitä, että tässä baarissa motoristeille myytiin juotavaa ilomielin. Motoristi itse oli tyytyväinen saatuaan pyöränsä varmaan talteen ja suojaan juhlien ajaksi.

San Francisco Chronicle -lehden toimittaja C.I. Dourghty JR oli paikanpäällä tekemässä juttua ja oli sanaillut varsin värikkään ja ylilyövän kertomuksen viikonlopusta, mutta hän tiesi ettei pelkkä juttu herättäisi päätoimittajassa mitään intohimoja. Kuvat kisoista ja itse tarina päätyisivät jonnekin sisäsivuille pikkupätkäksi editoituna. Niinpä hän ja valokuvaaja Barney Peterson päättivät lavastaa valokuvan, joka tekisi vaikutuksen toimituksen esimiehiin. 
 
Kadun varrelle oli pysäköity moottoripyörä ja Dourghty kasasi sen ympärille valtaisan määrän tyhjiä ja rikottuja kaljapulloja yhdessä valokuvaajansa Petersonin kanssa. Tulanelaiseen kerhoon kuulunut Eddie Davenport sattui parahiksi tallustelemaan tuhdissa humalassa ohitse ja vikkelä Dourghty pyysi miekkosta poseeraamaan pyörän päälle. Joviaalina veikkona Eddie teki työtä käskettyä ja sai myös lisää juotavaa, ja lopputuloksena oli valokuva, joka mullisti kaiken. 

Kun Petersonin valokuva julkaistiin Life-lehden heinäkuun numerossa, koko maa sai tietää millaista sakkia sen maanteillä oikein vaelsi. Kun lavastettuun kuvaan ja ilmeisen humalaiseen Eddieen yhdistettiin kirkkaasti väritetty kertomus Hollisterin tapahtumista, joka oli muuttunut täysin mielikuvitukselliseksi, kunnon kansalaiset närkästyivät. Ajatus siitä, että tuhannet humalaiset motoristit saattoivat pelmahtaa mihin tahansa pikkukaupunkiin ja vallata sen käytännössä kokonaiseksi viikonlopuksi, kauhistutti ja herätti pelkoa. 

Seuraavana vuonna Riversiden piirikunnan sheriffilaitoksen koulutuskeskus isännöi vastaavanlaista kokoontumisajotapahtumaa, eikä tälläkään kertaa tapahtunut mitään ihmeellistä. Lehdistö kuitenkin leipoi tapahtumasta mellakan, jossa humalaiset motoristit olivat terrorisoineet kaupunkia päiväkausien ajan ja riehuneet pitkin ja poikin. Hollisterissa otettuja kuvia käytettiin kuvituksena jutuissa, jotka kertoivat jälleen uudesta motoristimellakasta. 

Riversiden sheriffi Rayburn julkaisi tiedoitteen, jossa kertasi viikonlopun todellisen saldon, mutta sitä ei enää otettu huomioon. 12 henkeä oli päätynyt putkaan humalan takia, 2 motoristia oli pidätetty tankojuoppudesta, 1 autoilija rattijuopumuksesta, 9 ilotulitteiden ammuskelusta, 12 julkisrauhan häirinnästä, 1 viranomaisen häirinnästä, 8 hajaantumiskäskyn noudattamatta jättämisesta ja 1 pahoinpitelystä. Koko viikonlopun ajan kaupungissa oli ollut tuhansia motoristeja, mukaan luettuna ne Hollisterissa huonoa mainetta saaneet outlaw-kerhot ja tuossa oli koko saldo. 46 kansalaista oli päätynyt putkaan ja heistä ylivoimainen valtaosa humalansa vuoksi. Putkaan päätyneistä vain harva oli motoristi ja vielä harvempi kuului mihinkään kerhoon.

Kaiken lisäksi koko viikonlopun aikana lauantaista maanantaihin kaupungissa ei sattunut yhtään liikenneonnettomuutta poliisin oman rekisterin mukaan. Yksi ihminen kuoli piirikunnan toisella laidalla yli sadan kilometrin päässä auto-onnettomuudessa. Tästä huolimatta lehtijutuissa kerrottiin kuolemista, milloin kahdesta milloin neljästä, ja annettiin ymmärtää, että nimenomaan nämä outlaw-motoristit olivat jotenkin olleet osallisina näihinkin. 
 
Skandaalilehdistö ei sheriffin tiedoista piitannut, vaan maalasi omia kauhukuviaan rettelöitsevien motoristien hunnilaumoista, jotka raiskasivat kokonaisia kaupunkeja. Sillä ei ollut mitään väliä mitä todellisuudessa oli tapahtunut, eikä sillä, että sekä Hollisterissa että Riversidessa paikalliset asukkaat ottivat vieraat mielellään vastaan ja että kokoontumiset olivat näiden syrjäisten pikkukaupunkien elinehto myös taloudellisessa mielessä.

Tätä mielikuvituksellista tarinaa Hollisterin ja Riversiden mellakoista toistellaan edelleen lukemattomissa julkaisuissa, viranomaisteksteissä ja kirjoissa, vaikka mitään sellaisia ei koskaan ollutkaan. Ympäri maailmaa monet motoristitkin ovat yhä vakuuttuneita siitä, että jotakin tarinoiden kaltaista todella tapahtui, että nuo kaksi kaupunkia vallattiin ja että paikalla oli ollut täydellinen sekasorto ja anarkia. Itse paikalla olleet outlaw-kerholaiset ristivät tapahtumat myöhemmin omalla nimellään: "Mellakka, jota ei koskaan ollutkaan".

E.C. Smith päätti kuitenkin ottaa tiukan linjan ja tyrmätä tapahtumista nousseen mediakohun lausunnollaan. AMA:n virallisen lausunnon mukaan 99% kerhomotoristeista oli lainkuuliaisia ja vastuuntuntoisia motoristeja, ja he kuuluivat tietenkin AMA:n kerhoihin. 1% motoristeista oli niitä, jotka olivat muista piittaamattomia rettelöitsijöitä ja juoppoja, häiriköitä, jotka eivät luonnollisesti myöskään kuuluneet AMA:an. Tällä lausunnollaan AMA tuli tahtomattaankin luoneeksi myös sen klassisimman niistä "virallisista" outlaw-motoristien leimoista. AMA myös käynnisti Mike the Muffler -kampanjansa, joka tähtäsi moottoripyörien äänten hiljentämiseen.

Muutamat outlaw-kerholaiset alkoivat pitää vaatteissaan vanhoja armeijan 1-merkkejä vain vinoillakseen AMA:lle, mutta näitä varhaisimpia lätkiä oli monenlaisia ja muotoisia, käsintehdyistä omista merkeistä armeijan vanhoihin lätkiin. Ensimmäisen jalkaväkidivisoonan vihreä vinoneliö, jonka keskellä oli punainen ykkönen, oli yksi suosituimmista.

Tämä on totuus siitä kuuluisasta 1%-merkistä ja siitä mitä outlaw-biker alunperin tarkoitti.

lähde: Outlaw Biker Historiikki, Progs 2014.
 

Yksi tiettävästi ensimmäisistä 1% merkeistä