HJALLIKSEN LIIKE

Liikemiesjokapaikanhöylä Harry "Hjallis" Harkimo erosi kokoomuksesta ja perusti Mikael Jungnerin kanssa poliittisen liikkeen, jonka ideana on uudistaa politiikkaa ja poliittista päätöksentekoa. Mukana häärii myös toimittaja Tuomas Enbuske, jolla on tarvittaessa mielipide kaikesta. Hjallis on uuden liikkeen puheenjohtaja.

Hjalliksella on pari ihan oikeaa pointtia. Suomessa on ongelma poliittisessa päätöksenteossa. Autoritäärinen johtamiskulttuuri elää ja voi hyvin eduskunnassa ja puolueissa. Päätökset tehdään pienissä piireissä. Jos eduskunnassa olisivat vain ne, joiden käsissä maan poliittinen valta on, siellä istuisi parisenkymmentä ukkoa ja ehkä yksi tai kaksi naista. Tämä kaikki on totta.

Hjallis on myös oikeassa siinä, ettei SOTE-hankkeessa ja maakunhankkeessa ole mitään järkeä. Hallituksen ja kepun SOTE-hanke tuhoaa olemassa olevan terveydenhuoltojärjestelmän, joka yksi maailman kustannustehokkaimmista. OECD:n tilastot paljastavat puheet ylikalliista koneistosta paskapuheiksi. Hjallis on aivan oikeassa siinä, että olisi paljon fiksumpaa kehittää ja säätää nykyistä, kuin tuhota se ja luoda lisää hallintoportaita ja lisää kustannuksia miljarditolkulla. Jos liikemies Hjallis Harkimo toteaa, ettei ole nähnyt yhtään laskelmaa tai kuullut yhtään selitystä miten SOTE toisi yhtään säästöjä, kun näyttää siltä että se  tuo vain lisäkustannuksia, voitte olla varmoja siitä, että näin myös käy. Rahan päälle Hjallis on aina ymmärtänyt.

Mutta SOTE:ssahan ei ole kyse mistään säästöistä tai paremmasta terveydenhoidosta. Se on metodi, jolla luodaan ulkomaisia alan suuryrityksiä houkuttelevia kokonaisuuksia niiden ostettaviksi. Suomalaisten terveydestä tehdään pelkkä bisnes. Tämä on kokoomuslaisten markkinaliberalistien ja globalistien mieleen. Maakuntauudistus on vain kepun metodi saada valta kaupungeissa ympäristökuntien avulla. Kepulla ei ole mitään asiaa Tampereen vallankahvaan, mutta jos Tampere olisi vain yksi pala suuremmassa kepulaisessa kokonaisuudessa, kepu hallitsisi sitäkin. Sama idea on Helsingin, Vantaan ja Espoon kanssa. Nurmijärven ja pikkukuntien avulla kepu saisi nekin haltuunsa. Ja niiden miljardit. Se on kepun tavoite.

Ja sitten itse aiheeseen, eli politiikkaan. Suomalaisessa demokratiassa on kaksi ongelmaa. Suomessa puolueiden linjoista päättää puoluejohto. Se suunnittelee ja vetää linjat. Niiden mukaan mennään. Eduskunnassa puoluejohto päättää kuinka missäkin asiassa äänestetään. Puoluejohtaja ja eduskuntaryhmän johtaja sanovat edustajille ryhmäkokouksissa miten me äänestämme. Vastaanpanijat huudetaan hiljaisiksi, painostetaan riviin tai pakotetaan.

Sauli Niinistön ja Paavo Lipposen valtakaudella homma toimi näin. Paavo ja Sauli menivät kahville, juttelivat, päättivät ja menivät hallituksen kokoukseen ja kertoivat ministereille miten tehdään. Jos ja kun joku pullikoi, Paavo ja Sauli karjuivat asianomaisen ojennukseen. Arja Alho ja muutama muu on kertonut kuinka Lipponen ja Niinistö itkettivät naisministereitä, jos nämä uskalsivat esittää eriäviä mielipiteitä. Ja sieltä sitten samalla metodilla päätöstä eduskuntaryhmiin  Miten lie olisi Meetoo toiminut?

Jos rivikansanedustaja kehtaa toimia omatuntonsa tai vaalilupaustensa mukaisesti, hän joutuu puolueen sisäiseen oppositioon ja menettää omassa työssään puolueen kaiken tuen. Vaalirahoitusta ja tukea on turha odotella seuraavissa vaaleissa. Toisinaan puolueista potkitaan pois ne, jotka eivät tottele puoluejohtoa. Näin on käynyt monessakin puolueessa.

Vasemmistoliitto pani pihalle punaiset edustajansa Yrittiahon ja Mustajärven, kun nämä eivät suostuneet allekirjoittamaan kokoomuslaisen Jyrki Kataisen Six pack -hallituksen ohjelmaa. Puoluejohtaja Paavo Arhinmäelle ministerisalkku oli tärkeämpi kuin poliittinen linja. Mustajärvi sanoi, ettei voi toimia vastoin sitä mitä oli mennyt äänestäjille lupaamaan ja Arhinmäki ilmoitti, ettei Mustajärvi ole joukkuepelaaja. Todellisuudessa Arhinmäki ilmoitti, että Mustajärvi pitää kiinni poliittisista lupauksistaan eikä suostu syömään sanojaan kuten koko vasemmistoliiton piti tehdä hallitukseen päästäkseen. Ja Mustajärvi ja Yrttiaho erotettiin puoleen eduskuntaryhmästä.

Puoluejohdon tottelemista ja sen tahdolle alistumista kutsutaan puoluekuriksi. Se esitetään myönteisenä asiana, vaikka juuri se on suomalaisen demokratian tuhoisa piirre. Juuri se on tehnyt poliittisesta järjestelmästä sellaisen, ettei mikään muutu vaikka hallituskokoonpano olisi mikä tahansa. Katsokaapa tilannetta nyt: kaikki, siis KAIKKI puoluejohtajat ovat ilmoittaneet, että SOTE pitää viedä maaliin. Siis myös oppositiopuolueet. Vaihtoehtoja ei ole. Ei, koska SOTE on pienen porukan hanke ja se pieni porukka on päättänyt, että se tehdään. Vaikkei siinä ole kansalaisten, potilaitten, sairaanhoitajien tai  talouden näkökulmasta mitään järkeä.

Osa ongelmaa ovat ministeriöitten johtavat virkamiehet. He sanelevat ministereille mitä tehdään ja miten. Valtaosa ministereistä ei käytä mitään valtaa. He eivät uskalla. Jos ministerillä on virkamiesten mielestä väärä tapa katsella maailmaa, ministeri "koulutetaan talon tavoille." Monet virkamiehet ovat kehua retostelleet tällä tavoin vuosikymmenten ajan. Juuri siksi muutoksia ei tule tai ne tulevat vaikkei niissä olisi järkeä. Muutama poliitikko ja johtavat virkamiehet ovat päättäneet asian, eikä kenelläkään ole siihen mitään sanomista. Tämähän ei ole demokratiaa, mutta näin toimii systeemi Suomessa ja on aina toiminut.

Kun tähän liitetään varsinkin Etelärannan rahapiirien vaikutusvalta, se vaikutusvalta mikä pankeilla ja suuryrityksillä on nyt hallitukseen ja puolueisiin, ollaankin jo jännän äärellä. Tälle valtiovallan ja suuryritysten vallan yhteensulautumisella on nimittäin ihan oma nimensäkin. Se on historiasta hyvin tuttu poliittinen järjestelmä, jonka nimeä kukaan ei oikein uskalla sanoa ääneen. Mutta annetaanpa tuon poliittisen järjestelmän luojan ja kehittäjän Benito Mussolinin sanoa ääneen mistä on kyse:

Niin, meillä vallitseva poliittinen systeemi on fasismin luojan Benito Mussolinin oman määritelmän mukaan fasismia. Ja se on hienoinen ongelma demokratian kannalta.

Mitä taas tulee Hjalliksen liikkeeseen, Mikael Jungnerin mukana olo varmistaa sen, ettei Liike tule koskaan onnistumaan tai menestymään. Kun Jungner oli SDP:n puoluesihteeri hän "uudisti" demareita Jutta Urpilaisen kanssa tavalla, joka oli tuhota koko puolueen. Jungner ja Jutta nimesivät demarit rakkauspuolueeksi, ilmoittivat etteivät tarvitse suomalaisia duunareita ja siteerasivat amerikkalaispresidenttiä Yes we can. Yes you did. You almost destroyed the party.