TUNTEMATON SOTILAS 2017

Täytyy myöntää, että kun kuulin Aku Louhimiehen tarttuneen "pyhään" sotaromaaniin, hieman oli ennakkoluuloja. Tuli mieleen, että ahistaako nyt taas jotain pölyimurikauppiasta mahottomasti ja onko kaikilla kauhean ahistavaa, miten nykypäivän keskustelunaiheet tunkevat esiin. Roolituskin herätti joiltakin osin epäilystä, että noillako sitä mennään...

Ilokseni voin todeta, että oli ihan turhaa ennakkomurinaa. Se kai kuuluu kuvaan, kun tästä kansallismonumentista on kyse. Kävi nimittäin niin, että elokuvaa katsoessa melkein "unohti" katsovansa SITÄ Tuntematonta sotilasta ja sen sijaan katsoikin uutta sotaelokuvaa, joka on hyvä. Ei se mikään maailmanhistorian ihmeellisin audiovisuaalisen taiteen täydellisin merkkipaalu ole, mutta oikeasti; se on ihan hyvä elokuva.
https://www.youtube.com/watch?v=Yu9Q2ZHfROM

Voi myös sanoa, että nyt kun näitä Tuntemattomia on kolme, jokainen niistä alkaa eriytyä toisistaan ja tulla erilliksiksi elokuvikseen, joiden rinnastaminen vaikuttaa turhalta. Laineen mainio leffa on sodan käyneen ja omakohtaisesti kokeneen sukupolven elokuva. Molmbergin elokuva oli tiedostavan sukupolven elokuva, avoimen aatoksia sisältävä kuvaelma, ja tämä Louhimiehen Tuntematon on tämän päivän elokuva. Se on hyvin mahdollisesti nuoremman polven Se Tuntematon ja myös avoimen tunteellinen, toisin kuin edelliset. Toivoa sopiikin, että tulevat sukupolvet tekevät vielä omiaakin versioitaan tarinasta. Se versio on nimittäin vielä näkemättä, missä suurin osa näistä sotaan joutuvista on vielä pelkkiä poikasia. Tarina Viirilän näkökulmasta voisi olla sekin aika kiintoisa.

Visuaalisesti elokuva on tätä päivää ja sellaista kuvaa, jota katsellaan vielä Hollywoodissakin silmä tarkkana. Joissakin arvioissa nuoremman polven kriitikot ovat rupatelleet kuinka Pelastakaa sotamies Ryan ja muut ameriikan herkut ovat vaikuttaneet tähän, unohtaen auliisti että Steven Spielberg katseli tarkkaan Pekka Parikan Talvisotaa ja saksalaisten siitä innoituksensa saanutta Stalingradia ennen omaa Ryaniaan. Nyt Mika Orasmaa antaa ulkomaalaisille tekijöille lisää toljotettavaa, että näinkin pienellä rahalla tehdään tällaista suurtuotannon jälkeä, joka ei todellakaan jää kakkoseksi millekään suuren studion tuotokselle. Itseasiassa jälki on paikoin niin komeaa, että moni Blockbuster-spektaakkeli saa hävetä kökköisyyttään tämän rinnalla.

Elokuvan äänimaailma ansaitsee sekin kumarruksen. Sekään ei jää jälkeen ulkomaan ihmeiden suuren rahan möykkäfantasioille. Sodassa tosiaan tuntee olevansa, kun äänitehosteet soivat kuvan kanssa yhtä jalkaa. Hetkittäin jälki on sellaista, että ääniraidan olemassa olon unohtaa tyystin, mikä on tietenkin merkki siitä kuinka laadukasta se on. Se vain on osa tätä maailmaa, joka silmien eteen aukeaa tunteisiin reilusti vetoavan musiikin säestyksellä.

Allekirjoittaneelle kaksi henkilöhahmoa nousee yli muiden. Tarinan päähenkilöitä on aina ollut vaitelias hämäläismies Vilho Koskela, Ville Vaitelias, joka talvisodan kokeneena tietää mihin ollaan menossa ja mitä tulee tapahtumaan. Jos joku siellä kuvittelee, että leffassa hyörii jokin Putous-sarjan hahmoista, erehtyy pahasti. Jussi Vatanen vetää sellaisen Koskelan roolin, että oksat pois. Vatanen ei ole kauhesti itseään kehuskellut, mutta syytä olisi. Hän tekee hienon roolin hyvin ja osuu nappisuoritukseen. Vatasen Koskela on myös oikeaa elokuvanäyttelemistä ihan millä tahansa  mittarilla mitattuna ja niin aidon oloinen kuin voi olla. Ei mikään supersankari, vaan ihminen, tavallinen heppu, joka on taas keskellä sotaa, johon ei taatusti ole hallunnut mukaan. Vatasen Koskela on myös täysin erilainen kuin Tuorilan ja Klemelän, aivan omansa, ja hyvä niin.

Keskeiseksi hahmoksi nousee kannakselainen pienviljelijä Antti Rokka. Rokkahan on kasvanut kollektiivisessa tajunnassamme jo mytologisiin mittoihin ja häntä ovat olleet omimassa itselleen kaikenkarvaiset aatteelliset ryhmät milloin milläkin tekosyyllä. Tällä kertaa kukaan ei voi omia Rokkaa. Tämä Antti Rokka on liian todellinen suostuakseen kenenkään keppihevokseksi. Se on kirjoitettu hyvin, ohjattu hyvin, mutta pääkunnia ansiosta lankeaa Eero Aholle, joka fyysisestikin on sen oikean Rokan, Viljam Pylkäksen oloinen. Ahon Rokka on kokonainen ihminen, talvisodan veteraaneja hänkin, mies jolla on perhe ja Lyyti ja kotitila. Rokka on edelleen kivenkova taistelija, mutta ihminen sittenkin. Rokalla sodassa ovat panoksena aivan muut asiat kuin mitalit ja kunniamerkit, ja kun homma kusee, se alkaa vitoa miestä ihan tosissaan. Eikä se tappaminen ole Rokallekaan ihan Piece of cake. Jos tästä ei irtoa Jussia, niin en tiedä mistä.

Yksi leffan positiivisista yllätyksistä on myös Paula Vesalan Lyyti. Montaa minuuttia ei ruutuaikaa ole, mutta vaikutus on kestävä. Lyyti on Rokan ja katsojan mielessä pysyvästi, ja se lienee tarkoituskin. Tämä on Louhimiehen ja käsikirjoittajan hyvä oivallus. Nuoremmille katsojille on syytäkin muistuttaa, että Rokalle sodassa kyse on tästä: Lyyti, lapset, koti. Se on Rokan sodan ainoa motiivi. Ja sitä ei unohda. Moni veteraani on kertonutkin, että näin oli aika monella miehellä todellisuudessakin: harvalle sotimisessa kyse oli lipusta ja valtiomuodosta, mutta perhe, eukko ja lapset, ja koti olivat ne, joiden takia kaiken teki ja kesti, jos kesti. Kukakohan vatipää tästäkin roolista onnistui jonkun kohun nostamaan? En ymmärrä.

Joitakin tavanomaisempia roolisuorituksiakin toki joukkoon mahtuu, mutta eivät ne silmille hypi eivätkä huonoja ole nekään. Ovatpahan omanlaisiaan ja sopivat tähän elokuvaan hyvin nekin. Hirviniemen Hietanen on tässä joukossa hyvin paikallaan ja omanlaisena mies. Joidenkin katsojien on ollut hieman hankala niellä tämän elokuvan Rahikaista, joka on aivan omilla asioillaan sodassa, mutta jos ja kun lukee Tuntemattoman sotilaan tai Sotaromaanin tarkkaan, juuri tällainen Rahikainen niissäkin on. Rokan sanoin: Niin kiero mies, ettei luotikaan häneen osu. Näitä Rahikaisia on tosielämässäkin aivan riittämiin ja todellakin mies, jolle ei ihan heti autoaan lainaisi, ainakaan pitkäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan uusi Tuntematon sotilas on aivan omanlaisensa. Se ei ole päivitetty versio vanhoista, vaan oma elokuvansa. Se on sen suurin ansio. Tämä on sotaelokuva ja ihan hyvä sellainen. Joo joo, toki sen taustankin muistaa ja onhan tällä sama nimikin ja samannimiset äijät juoksentelevat pitkin mettiä, mutta kaiken kaikkiaan elokuva on oma itsensä, aikaisemmista erillinen ja selkeästi omanlaisensa. Se ei ole mikään postpostmoderni visuaalista ilmaisua uudistava taidepaukku, eikä se ole Suomi-filmiä vuodelta 1950jotain, vaan sotaelokuva vuonna 2017. Se on tässä mielestäni se suurin saavutus ja tämän leffan hienous. Se on vain oma itsensä. Voisin kuvitella oman lapseni sukupolven näkevän tämän täysin eritavalla kuin miten itse sitä kykenen katsomaan, täysin irrallaan niistä vanhoista elokuvista, uutena kokemuksena ja visiona.

Jos joku käy katsomassa tämän elokuvan ja innostuu tappamisesta, voikin mennä sitten seuraavana aamuna ilmottautumaan syväterapiaan tai vapaaehtoiseen pakkohoitoon. Sota ei ole nimittäin mitään kivaa. Siinä ei ole mitään hienoa. Tässä mielessä Louhimiehen Tuntematon on hyvin perinteinen sotaelokuva. Se on sodan vastainen kuten monet muutkin kuuluisammat sotaelokuvat, kuten Kubrickin Kunnian polut, Klimovin Tule ja katso, tai Coppolan Ilmestyskirja Nyt. Tai Länsirintamalta ei mitään uutta lukemattomine versioineen. Sota on todellakin sitä pahantekoa puolin ja toisin, eikä sitä pitäisi koskaan unohtaa, näinäkään aikoina kun sapeleita kalistellaan Suomessakin.

Jos joku pähkäilee mennäkkö edes katsomaan moista leffaa, niin sanoisin että jos ylipäätään leffaan on menossa, kannattaa aloittaa tästä. Näin hyviä kotimaisia elokuvia ei joka joulu nenän eteen ilmesty. Ei, tämä ei ole kaikkien aikojen mullistavin elokuva. Ei, tämä ei ole mikään natsionalistinen Paraatimarssi Uraliin -tyylinen Isänmaa is best -vouhotus. Eikä tämä ole mikään suomalaista yhteiskuntaa myllertävä kumouksellinen taideteos. Tämä on hyvä sotaelokuva ja hyvä elokuva, joka kannattaa katsoa teatterissa, jos elokuvia ylipäätään katsoo.

Kuten isosetäni, Petroskoin ja Tali-Ihantalan kokenut kolmen kannaksen koukkaaja Arvi Parkkonenkin kerran pienessä sievässä asian ilmaisi: Oli se kuule aika helvetinmoista touhua se sotiminenkin.
https://www.youtube.com/watch?v=yr4ds4C6M0s

****