1% OUTLAW BIKER

Seuraava teksti on vain ja ainoastaan tekemäni. Kaikki virheet ja erheet ovat käsialaani. Teksti perustuu faktaan, kirjattuun ja kuultuun sellaiseen.

Kun polttomoottori oli uusi ja ihmeellinen, keksittiin moottoripyörä. Se oli todellinen läpimurto. Autot olivat isoja ja kalliita, vain rikkaimman väestönosan saatavilla, mutta moottoripyörä oli edullisempi ja jopa edes jotenkin realistinen motorisoitu kulkuväline. Yhdysvalloissa moottoripyörä saavutti nopeasti suosiota, sillä se muistutti hevosta. Silläkin ratsastettiin nopeasti ja maastossa, jonne autoilla ei ollut asiaa.

Miltei saman tien motoristit alkoivat kilpailla keskenään erilaisissa kokoontumisissa ja tapahtumissa. Toiminta oli kuitenkin kaoottista, kunnes vuonna 1903 perustettiin Federation of American Motorcyclists, FAM. 1908 FAM järjesti ensimmäisen kisansa, New Yorkin ja Long Islandin ympäriajon muodossa. Toiminta oli kuitenkin varsin hajanaista ja hapuilevaa, mutta ensimmäiset kerhot syntyivät samoihin aikoihin.

Ensimmäinen maailmansota katkaisi touhun, mutta toi tulevaan soppaan uuden lisänsä. Ensimmäistä kertaa moottoripyörillä sodittiin. Lähetit ja muut erikoismiehet liikkuivat Länsirintamalla moottoripyörillä ja tuhannet miehet koulutettiin ajamaan olosuhteista ja vaaroista piittaamatta. Nämä nuorukaiset olivat se itu, josta paljon myöhemmin sikisi kokonainen motoristikulttuuri.

Sodan jälkeen nuoret miehet palasivat kotimaahansa, joka oli muuttunut. Kieltolaki oli tuonut viinarallin, jossa tarvittiin jakeluhommiin nopeita miehiä moottoripyörillään, ja jazz pauhasi salakapakoissa. Laiton viina, jazz-tytöt eli flapperit, huumeet kuten kokaiini, ja taloudellinen nousukausi saivat motoristeille siivet selkään.

FAM sulki itsensä jo 1919, koska moottoripyörien menekki kääntyi laskuun. 1920-luvun alussa Ford esitteli T-mallinsa, joka oli halvempi auto kuin yksikään moottoripyörä. Se tarkoitti ensimmäisen prätkäaallon kuihtumista. Moottoripyörä ei ollut enää kilpailukykyinen tavarankuljetuksissakaan. T-Ford oli kansan auto, helppo korjata ja ylläpitää, ja sillä pystyi ajelemaan vaikka millaisessa perunapellossa.

Vuonna 1924 perustettiin American Motorcycle Association, kansallinen moottoripyöräilyn kattojärjestö, joka ryhtyi pelastamaan kuihtuvaa harrastusta ja lajia. Se laati säännöt ja alkoi muodostaa kerhoja ja liitti itseensä jo olemassa olleita kerhoja. Ne kerhot, jotka noudattivat omia sääntöjään tai joita AMA ei hyväksynyt, saivat niskoilleen nimen Outlaw. Termi ei tarkoittanut rikollista tai valtion lakeja rikkovaa kerhoa, vaan kerhoa, joka ei noudattanut AMA:n sääntöjä, englanniksi by-laws.

Termi Outlaw oli ollut jo jonkin aikaa käytössä myös muissa yhdistyksissä ja se oli mukana myös ammattiyhdistysliikkeessä ja urheilutoiminnassa. Ammattiyhdistys, joka ei kuulunut kansallisiin liittoihin, oli niiden mielestä outlaw-yhdistys. Urheilutapahtuma tai seura, joka ei kuulunut kansallisiin lajiliittoihin tai yhdistyksiin, oli outlaw. Ravintolayhdistyksiin kuulumattomat ravintolat olivat nekin outlaw. Termi siis tarkoitti sellaista kerhoa, ryhmää tai yhdistystä, joka ei noudattanut alansa kansallisen liiton tai yhdistyksen sääntöjä, ja toimi siitä riippumatta.

Toinen termi, joka väärennettiin paljon myöhemmin viranomaisten toimesta, oli sergeant-at-arms, eli järjestysmies. Jokaisessa amerikkalaisessa yhdistyksessä, kerhossa Lions Clubista Mickey Mouse -kerhoon oli kerhon itsensä valitsema järjestymies, jonka tehtäviin kuului kokousten järjestyksen valvonta ja sääntöjen noudattamisen valvominen. Myös ammttiyhdistysliikkeessä oli omat järjestysmiehensä ja vuosisadan alkupuolella väkivaltaisten työtaisteluiden aikana nämä miehet hankkivat itselleen todella kovan maineen. Heihin lukeutui myös muuan nuorukainen Detroitista, joka myöhemmin ay-organisaattorina ja ay-pomona tunnettiin paremmin nimellä Jimmy Hoffa.

Melko varmaa on, että ensimmäiset AMA:lle vilkuttaneet kerhot olivat niiden miesten kerhoja, jotka olivat sotineet satulassa. He eivät nähneet järkeä siinä, että vapauduttuaan kurista ja järjestyksestä, ja löydettyään satulasta vapauden, he liittyisivät järjestöön, joka määräilisi heidän ajelujaan.He halusivat ajella sinne minne halusivat ja siten kuin halusivat.

Vuonna 1928 AMA:n pääsihteeriksi nousi E.C. Smith, jyrkkämielinen patriootti, joka oli tiukan kurin ja järjestyksen mies. Smithin kaudella AMA:n säännöstöihin kuului tarkka pukukoodi. Smith piti myös tarkkaa huolta siitä, ettei AMA:n järjestämiin kisoihin ja ajoihin osallistunut siihen kuulumattomia kerhoja. Ne olivat todellakin Outlaw, ulkona AMA:n toiminnasta.

Vuonna 1929 New Yorkin pörssi romahti ja suisti maailmantalouden syöksyyn. Alkoi suuri lamakausi. Lamakauden myötä 1920-luvun huviajeluiden ja hulluttelun aikakausi tuli päätökseensä. Smith tiukensi otettaan AMA:sta ja kiristi ruuveja. Yhdistykseen kuulumattomilla kerhoilla ei ollut asiaa mihinkään AMA:n tapahtumiin, tai sen tytäryhdistysten ja kerhojen tapahtumiin.

Samoihin aikoihin Keskilännen suuret tasangon kärsivät ennätyskuivuuksista ja rankasti muokatut viljelysmaat lensivät kirjaimellisesti tuulen mukana. Syntyivät suuret pölymyrskyt, joista yksi pimensi jopa Washingtonin taivaan. Oklahoman osattomiksi jääneet pienviljelijät muuttivat perheineen paremman tulevaisuuden toivossa lännen kultamaahan Kaliforniaan. Heidän mukanaan ja jo heitä ennen parempaa tulevaisuutta saapui etsimään entisten renkien ja päivätyöläisten porukoita, yksinäisiä miehiä töitä etsimässä. Monet näistä miehistä saapuivat Tyynenmeren äärelle moottoripyörillä.

Lama takasi sen, ettei töitä riittäänyt kaikille ja sen, etteivät palkat olleet kummoisia. Osa moottoripyörillä Kaliforniaan saapuneista yksinäisistä miehistä lyöttäytyi yhteen pieniin porukoihin ja teki mitä piti hengissä pysyäkseen. Jotkut olivat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, toiset nuorempia kieltolain ajan kasvatteja, joille lain rikkominen ei ollut kummoinenkaan juttu. Joistakin ryhmistä muodostui tiukempia porukoita, toiset olivat lyhytikäisiä lössejä vailla suuntaa. Joidenkin tutkijoiden mielestä juuri nämä pienet porukat olivat ensimmäisiä todellisia outlaw-kerhoja, mutta mitään jälkiä niistä ei ole jäänyt. Luultavasti ne olivat hyvin väliaikaisia ryhmiä.

1920-luvun autoistuminen ja suuri lamakausi olivat pyyhkineet kartalta pienemmät moottoripyörän valmistajat, joten jäljellä oli vain kaksi merkittävää amerikkalaista tehdasta: Indian ja Harley-Davidson. Näistä jälkimmäinen oli suurempi ja sen pyöriä oli enemmän liikenteessä. Juuri tästä syystä Harley-Davidson oli useimpien motoristien valinta. Siitä tuli myös kerhojen ja ajoporukoiden suosikki.

Toisen maailmansodan aikana E.C. Smith pyrki edelleen vankistamaan AMA:n asemaa. Uusi sukupolvi oli lähtenyt sotimaan ja saamaan sotilaallista ajo-opetusta ja koulutusta, mutta koko sotaa edeltäneen ajan sekä outlaw- että AMA-kerhojen määrä oli noussut. Jo 1930-luvulla AMA:ssa oli yli 300 jäsenkerhoa. Näissä kerhoissa noudatettiin AMA:n tiukkaa pukukoodia ja niiden jäseniä pidettiin vastuuntuntoisina motoristeina. Ne muut motoristit ajelivat AMA:an kuulumattomissa outlaw-kerhoissa. Eteläisen Kalifornian auringon alla ajelevat motoristiporukat olivat myös ensimmäisten joukossa hylkäämässä AMA:n tiukkaa pukukoodia.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa oli jo tuntuva määrä moottoripyörillä liikkuvia sotilaita. Ensimmäinen maailmansota oli osoittanut, että ajopeli sopi hyvin joihinkin tehtäviin ja sotilasmotoristeiksi oli koulutettu satoja miehiä. Kun sota päättyi, nuo miehet palasivat takaisin kotiin ja suurin osa meni takaisin töihin ja asettui aloilleen. Kaikkien kohdalla tämä reitti ei toiminut.

Osa varsinkin nuoremmista veteraaneista ei enää kyennyt, tai halunnut sopeutua yhteiskunnan ahtaisiin lokeroihin. He olivat pistäneet henkensä peliin, nähneet kuolemaa ja tuhoa, ja selvinneet hengissä kaikesta. Osa heistä halusi vihdoinkin vaihtaa vapaalle ja rellestää sielunsa kyllyydestä, ja osa ei vain päässyt yli sodassa kokemastaan. Nykytermein sanottuna, osa kärsi vuoren varmasti posttraumaattisesta stressioireyhtymästä. Jotkut jo ennen sotia kerhoissa ajelleet miehet eivät enää nähneet siisteissä perhekerhoissa mitään mielekästä ja janosivat vauhtia ja jännitystä elämäänsä. Toiset olivat saaneet tarpeekseen kaikesta muodollisesta kunniallisuudesta.

Nämä miehet muodostivat ensimmäiset varsinaiset nykyaikaiset outlaw-kerhot. Kalifornia muodostui uudelaisen motoristikulttuurin tyyssijaksi moottoripyöräilyä suosivan ilmastonsa vuoksi, mutta samanlaista kehitystä alkoi pian tapahtua myös suurissa keskilännen ja idän kaupungeissakin. Nämä uudenlaiset kerhot eivät piitanneet lainkaan AMA:sta ja sen säännöistä, sen määräyksistä ja uhkauksista. Uuden polven motoristit menivät AMA:n tapahtumiin, ajelivat luvitta kisoissa, olivat juovuksissa ja tekivät temppujaan ratojen ulkopuolella. Kurin ja järjestyksen miehelle E.C. Smithille tämä kaikki oli suuri kauhistus.

Samaan aikaan E.C. Smith oli ristiretkellä ulkolaisia moottoripyöriä vastaan. Indian ja Harley-Davidson olivat ahtaalla ulkolaisten, lähinnä brittiläisten moottoripyörien tuonnin kanssa. Uusien ulkolaisten pyörien taso jopa ylitti amerikkalaiset ja nuoremman polven rämäpääkuskit pitivät nopeista ja luotettavista brittipyöristä. E.C. Smithille brittipyörät olivat kauhistuksen kanahäkki ja hän teki kaikkensa estääkseen niiden maihinnousun.

1940-luvulla Yhdysvalloissa ilmestyi vain yksi alan lehti. The Motorcyclist oli ollut AMA:n epävirallinen lehti ja äänitorvi koko ilmestymisaikansa, mutta kun lehti kehtasi julkaista pienen brittipyörämainoksen, E.C. Smith uhkasi julkaisua vakavilla seurauksilla. The Motorcyclist ei kuitenkaan reagoinut johtajan uhkauksiin odotetusti. Se teki pesäeron AMA:aan ja ilmoitti olevansa jatkossa "vapaa ja riippumaton, sekä peloton" lehti. Niinpä Smith ryhtyi julkaisemaan AMA:n omaa tiedotuslehtetä AMA Reportia, joka oli siis yhdistyksen virallinen äänitorvi. Se ei menestynyt omillaan kovinkaan hyvin.

Smith pyrki myös kieltämään kanadalaisten kilpakuskien osallistumisen amerikkalaisiin kilpailuihin, koska Kanadassa sikäläinen motoristiyhdistys ei tehnyt mitään kieltääkseen brittiläisiä pyöriä. Smithin AMA kielsi kisaamisen alaisissaan tapahtumissa millään muulla kuin amerikkalaisella pyörällä. Hän myös hyväksyi vain sellaiset kanadalaiskerhot, joissa ajettiin amerikkalaisilla moottoripyörillä.

E.C. Smithin mitta tuli täyteen kahden kokoontumisajon myötä. Vuonna 1947 pienessä kalifornialaisessa Hollisterin kaupungissa järjestettiin AMA:n pitkän matkan ajotapahtuma. Juuri kyseisenä vuonna paikalla oli myös toimittajia. Paikalle ilmestyivät myös AMA:aan kuulumattomat kerhot, joiden jäsenet touhusivat omiaan. He joivat, olivat humalassa, mekkaloivat ja tekivät temppujaan pitkin pääkatua. Jokunen päätyi putkaankin muiden humalaisten sekaan. Muutamat kerholaiset kävivät kyselemässä koska kaveri pääsee ulos. Siinä se suurin piirtein olikin.

Life-lehti, joka oli alansa arvostetuin valokuvajournalismin julkaisu, julkaisi valokuvan ilmisevästi humalaisesta motoristista, joka istua röhjötti pyörän selässä, ja tuhansien ihmisten kokoontumisajosta puhkesi suoranainen mediamyrsky. Vaikka kuva oli lavastettu, se otettiin todesta. Vaikka tapahtumassa ei ollut mitään tavatonta, skandaalilehdet leipoivat siitä villien motoristien mellakan ja kaupungin valtauksen. Tiettävästi yksi moottoripyörä ajettiin sisään baariin turvaan, siksi ajaksi, kun sen omistaja ryypiskeli, mutta tämäkin oli baarin omistajan idea. Kukaan paikalla olleista ei muistanut mitään mellakkaa, ei nähnyt joukkotappeluita tai mitään muutakaan.

Seuraavana vuonna Riversiden piirikunnan sheriffilaitoksen koulutuskeskus isännöi vastaavanlaista tapahtumaa, eikä tälläkään kertaa tapahtunut mitään ihmeempää. Lehdistö kuitenkin leipoi tapahtumasta mellakan, jossa humalaiset motoristit olivat terrorisoineet kaupunkia päiväkausien ajan ja riehuneet pitkin ja poikin. Riversiden sheriffi Rayburn julkaisi tiedoitteen, jossa kertasi viikonlopun todellisen saldon, mutta sitä ei enää otettu huomioon.

12 henkeä oli päätynyt putkaan humalan takia, 2 motoristia oli pidätetty tankojuoppudesta, 1 autoilija rattijuopumuksesta, 9 ilotulitteiden ammuskelusta, 12 julkisrauhan häirinnästä, 1 viranomaisen häirinnästä, 8 hajaantumiskäskyn noudattamatta jättämisesta ja 1 pahoinpitelystä. Koko viikonlopun ajan kaupungissa oli ollut tuhansia motoristeja, mukaan luettuna ne Hollisterissa huonoa mainetta saaneet outlaw-kerhot ja tuossa oli koko saldo. 46 kansalaista oli päätynyt putkaan ja heistä ylivoimainen valtaosa humalansa vuoksi.

Koko viikonlopun aikana lauantaista maanantaihin kaupungissa ei sattunut yhtään liikenneonnettomuutta poliisin oman rekisterin mukaan. Yksi ihminen kuoli piirikunnan toisella laidalla yli sadan kilometrin päässä auto-onnettomuudessa.

Skandaalilehdistö ei sheriffin tiedoista piitannut, vaan maalasi omia kauhukuviaan rettelöitsevien motoristien hunnilaumoista, jotka raiskasivat kokonaisia kaupunkeja. Sillä ei ollut mitään väliä mitä todellisuudessa oli tapahtunut, eikä sillä, että sekä Hollisterissa että Riversidessa paikalliset asukkaat ottivat vieraat mielellään vastaan ja että kokoontumiset olivat näiden syrjäisten pikkukaupunkien elinehto myös taloudellisessa mielessä.

Tarinaa Hollisterin ja Riversiden mellakoista toistellaan edelleen lukemattomissa julkaisuissa, viranomaisteksteissä ja kirjoissa, vaikka mitään sellaisia ei koskaan ollutkaan. Paikalla olleet outlaw-kerholaiset ristivät tapahtumat myöhemmin omalla nimellään "Mellakka, jota ei koskaan ollutkaan".

E.C. Smith päätti ottaa tiukan linjan ja tyrmätä tapahtumista nousseen mediakohun lausunnollaan. Hänen mukaansa 99% kerhomotoristeista oli lainkuuliaisia ja vastuuntuntoisia motoristeja, ja he kuuluivat tietenkin AMA:n kerhoihin. 1% motoristeista oli niitä, jotka olivat muista piittaamattomia rettelöitsijöitä ja juoppoja. Smith tuli tahtomattaankin luoneeksi viimeisen niistä "virallisista" outlaw-motoristien leimoista. 

1950-luvulla kommunistikauhu ja niin sanottu moraalinen paniikki loivat otollisen maaperän outlaw-kerhojen maineen sementoitumiselle. Roskalehdistö ja kynäsepot kirjoittelivat pornografisia tarinoita motoristijoukkioiden elämästä ja touhuista. Yhteistä niille oli se, että kerholaiset olivat kommunisteja, narkomaaneja, seksihulluja ja rikollisia. Myös Hollywood osallistui talkoisiin tekemällä parit motoristielokuvat, joista Marlon Brandon tähdittämä The Wild One/Hurjapäät oli melkoinen hitti nuorison keskuudessa. Se myös innoitti tulevaa motoristipolvea.

1950-luvun moraalinen paniikki kohdistui myös nuorisoon ja teineihin, sillä ensikertaa vaikutti siltä, ettei nuoriso olekaan vanhempiensa vallan alla. Hirveä neekerimusiikki rock'n'roll villitsi tyttöjä ja poikia seksuaalissävytteisiin tansseihin, pojat kasvattivat pitkiä tukkia ja rasvasivat ne kuin pahimmat italiaanot ikään, ja suurkaupungeissa katujengit kasvoivat satojen jäsenten suuruisiksi. Vaikka tilastot eivät mitään paniikin aihetta antaneetkaan, media ja poliitikot pitivät huolen siitä, että nuorisojengit olivat suuri huolen aihe Atlantin molemmilla puolin.

Englannissa kauhisteltiin nahkatakkisia rokkareita, jotka kaahailivat moottoripyörillään, ja suurkaupunkien teddy boy -jengejä, jotka tappelivat ketjuilla ja partaveitsillä. Ison veden takana slummien värillisten nuorten jengit kävivät sotia ja satojen osanottajien jengitappeluita, murhasivat ja raiskasivat ja ryöstivät, ja autioilla maanteillä ja moottoriteiden varsilla lymysivät kaikkialle kuljeksivat motoristijengit, jotka olivat seksihulluja. E.C. Smithin valtakausi AMA:n diktaattorina päättyi 1958, mutta mies oli onnistunut luomaan outlaw-kulttuurin sekä todellisessa mielessä, että myös sen legendan, jolla ei ollut perusteita tosielämässä.

1960-luvun alkupuolen motoristit saivat vielä olla suhteellisen rauhassa outlaw-kerhoissaan, mutta vastakulttuurin ja nousevan huumekulttuurin vanavedessä heidätkin kiskottiin taas esiin. Vanha maine oli tallella ja nyt siihen lisättiin hippiajan groove ja beat-sukupolven äärimmäinen ulkopuolisuus. Syyskuussa 1964 outlaw-kerhoista vanhimpiin kuuluva ja kuuluisin kerho joutui keskelle raiskauskohua. Epäilyt paljastuivat perättömiksi, uhreja ei ollut, eikä mitään ollut tapahtunutkaan, mutta pahaksi onneksi asemaansa varmisteleva Kalifornian yleinensyyttäjä Thomas C. Lynch oli jo ehtinyt pitää tiedotustilaisuuden, jossa oli jo nimennyt syylliset kerholaiset.

Senaattori Fred Starr haistoi mahdollisuutensa seuraavien vaalien alla ja vaati kovaan ääneen syyttäjä Lynchiä selvittämään kerhon toimintaa. Syntyi pahamaineinen Lynch-raportti, joka loi nykyaikaisen mielikuvan outlaw-kerhoista. Kyseinen raportti on edelleen kansainvälisen poliisitoiminnan perusteoksia ja se mainitaan kaikissa outlaw-kerhoja käsittelevissä historiikeissa lähteenä. Juuri tästä omaa asemaansa varmistelleen syyttäjä Lynchin raportista syntyi se mielikuva, joka edelleen hallitsee mediaa ja viranomaisten tiedotusta.

Lynchin raportin mukaan Kaliforniassa oli kyseisen kerhon jäseniä 463. Mistä luku oli peräisin, sitä ei tiedä kukaan. Se tiedetään, että kerholaisia oli todellisuudessa joitakin kymmeniä. Lynchin mukaan kerho oli syyllistynyt 1173:een rikokseen. Todellisuudessa noista rikoksista 1022 olikin rikkeitä, kuten sakkoja, huomautuksia jne. Vain 151 juttua oli ollut rikoksia ja niissäkin tuomiot olivat tulleet enimmäkseen sellaisista rikoksista kuten ajoneuvovarkaus, murtovarkaus ja päällekarkaaminen.

Samana aikana Kaliforniassa oli tehty 1 116 murhaa, 12 448 törkeää pahoinpitelyä, 6 257 seksuaalirikosta ja 24 532 murtoa. Outlaw-kerhon jäsenet eivät olleet syyllistyneet näihin.

Vuonna 1964 samaisen kerhon kaksi jäsentä ajoi pahan kolarin toisen motoristijoukon kanssa. Molemmat kerholaiset saivat surmansa ja loukkaantuneita oli lukuisia. AMA jatkoi Smithin linjalla ja tuomitsi jyrkästi onnettomuudessa osallisena olleet ja antoi ymmärtää, että kyse oli taas samaisesta prosentista motoristeja, joka oli pilannut ylevän harrastuksen maineen jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Kuolleiden motoristien kerhoveljet järjestivät kokouksen muiden San Franciscon seudun outlaw-kerhojen kanssa keskustellakseen poliisin ylettömyyksiin yltyneestä häirinnästä. Juttu kuitenkin kääntyi AMA:n puheisiin ja hyvin nopeasti, siltä seisomalta, muutama motoristi luonnosteli itselleen 1% merkin. Se oli salmiakin muotoinen vinoneliö, jonka keskellä oli 1% merkki. Sen tarkoituiksena oli näyttää AMA:lle, etteivät sen puheet merkinneet outlaw-kerholaisille mitään. Kaksi kerholaista marssi lähes suoraan kokouksesta tatuointliikkeeseen ja otti ihoonsa merkin tuoreeltaan. Muut alkoivat valmistaa merkkejä liiveihinsä.

Tämä on totuus siitä kuinka 1% outlaw biker syntyi ja mitä se alunperin  merkitsi.