LÄHIÖRAISKAUS eli kuinka tuhotaan historiaa

Vanhan kotilähiöni vanhaa ostaria suunnitellaan purettavaksi ja sen tilalle kaavaillaan uutta asuintaloa. Paikkaan liittyy nostalgiaa. Sieltä ostin lelukaupasta pikkuautoni ja pikku-ukkoni, koottavat ja leikkipyssyt. Teini-ikäisenä notkuin kymmenien muiden tapaan ostarilla jengissä ja räin lattioille, makoilin sen likaisella lattialla koulun ruokatunnilla, pussailin tyttöjä sen nurkissa ja katseli kuinka isot pojat tappelivat. Suomeksi sanottuna, kasvoin ostarilla.

Ostarin tuhoaminen on vain osa laajempaa ilmiötä. Sillä on monia nimiä, mutta ne ovat yleensä myönteisiä. On lähiöiden peruskorjausta, perusparannusta, uudistamista jne. Kaikki nuo tarkoittavat vanhojen betonilähiöiden raiskaamista.

Vanhat betonilähiöt olivat satojen tuhansien suomalaisten koteja ja kasvupaikkoja. Niihin muutettiin pakosta ja halusta, omistusasuntoihin tai vuokralle. Ne olivat rumia ja 70-lukulaisia. Mutta ne olivat kokonaisten sukupolvien kotiseutuja, kotipaikkoja. Moni halusi niistä pois, moni pois halunnut on sittemmin tullut takaisin. Moni ei koskaan halunnutkaan pois. Moni kotiutui. Monet juurtuivat niihin. Niin minäkin.

Ne olivat osa suomalaisen yhteiskunnan muutosta, osa sitä ilmiötä, jota kutsutaan kaupungistumiseksi. Ne ovat osa maamme historiaa, yhteiskuntahistoriaa, arkkitehtoonista historiaa, sosiaalista historiaa. Ne ovat satojen tuhansien ihmisten historiaa.

Mutta lähiöt saivat jo heti alussa huonon maineen. Maalaiset ahdistuivat niissä ja niistä. Maalaispojat kauhistuivat Tampereen Hervantaa ja tekivät laulunkin aiheesta. Kulttuurieliitti kauhisteli niitä, niiden teollista ulkomuotoa ja toteutusta, hyperfunktionaalista arkkitehtuuria ja suuria sarjoja. Ennen kuin yksikään lähiö oli valmis, eliitti oli jo ajanut läpi ajatuksen siitä, että lähiö tarkoittaa juurettomuutta, sosiaalisia ongelmia ja kaikkea paskaa. Tuo ajatus elää edelleen, vaikka kymmenet tuhannet kasvattivat juurensa niihin, tekivät niistä kotiseutujaan. Kuten minä.

Niinpä lähiöissä ei nähdä mitään arvoa. Ne ovat edelleen jättömaata, hylkiöitä, joita voidaan kohdella ja käsitellä miten vain. Kun vihreät jo 80-luvulla alkoivat vaatia tiiviimpää yhdyskuntarakennetta, jostakin omasta imaginäärisestä syystään, alkoi lähiöiden tuhoamisprojekti. Lisärakentaminen ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen tarkoittavat sitä, että ne metsiköt ja aukeat, jotka olivat suomalainen halpaversio puutarhakaupungin ideasta, täytetään uusilla, entistä kehnommin rakennetuilla ja rumemmilla elementtitaloilla. Ajatus sopii kunnille ja gryndereille helvetin hyvin. Se sopii, vaikka valmiiksi kaavoitettua tonttimaata on muualla tuhatmäärin vapaana ja rakentamatta.

Lähiöihin voidaan suunnitella mitä vain, koska niillä ei ole mitään arvoa. Niillä ei ole mitään merkitystä. Ne voidaan ruhoja ja runnella mennen tullen, koska ne ovat rumia ja kauheita. Tämä arvottomuus on suomalaista kusipäistä historiattomuutta alastomimmillaan. Se on sitä, ettei ymmärretä mitään historiallista arvoa missään. Se on sitä samaa historiattomuutta ja junttiutta, joka sai isovanhempamme polttamaan puiset huonekalunsa 1960-luvulla muovisten tieltä. Se sai isovanhempamme upottamaan järveen emalivateja, kattiloita, esineitä ja asitioita muovisten hankinnan vuoksi. Se sai vanhempamme polttamaan tai repimään trasseliksi vanhat käsintehdyt liinat vahakankaisten ja muovipintaisten paskan ruskeiden ja oksennuksen keltaisten margariinirasiakuvioisten pöytäliinojen tieltä.

Vanha on noloa. Se on rumaa. Se hävettää. Lähiöt ovat ultranoloja. Ne muistuttavat alusta, köyhyydestä, duunareista ja nuorisojoukkioista. Ne muistuttavat talvifarkuista, DDR:stä, Kekkosesta ja tikkitakeista. Ne ovat rumia ja vanhoja. Siksi ne voidaan tuhota. Tätä tarkoittaa lähiöraiskaus. Se tarkoittaa suomalaista superjunttiutta, jonka mukaan Kehitys kehittyy ja uusi on aina parempaa.

Mutta kaikki tuo tarkoittaa paljon muutakin. Kun joku sanoo, että lähiö on ruma, se sisältää ajatuksen siitä, että lähiön asukkaat ovat rumia, heidän elämänsä on rumaa jne. Kun joku sanoo, ettei vanhalla ostoskeskuksella ole arvoa, hän sanoo, ettei millään mikä siihen liittyy ole arvoa.

Kun joku sanoo, että vanhaa ostaria ei tarvitse säilyttää vain siksi, että minun nuoruus- ja lapsuusmuistoni liittyvät siihen, hän sanoo, ettei minun nuoruudellani ja muistoillani ole mitään arvoa. Ne saavat kadota ostarin myötä. Niillä yhteisöillä ja elämillä, niillä sadoilla tuhansilla ihmisillä jotka lähiöissä elivät, ja elävät, ei ole merkitystä. Heillä ei ole historiaa. Heillä ei ole arvoa. He olivat, menivät ja saavat kadota jonnekin tehokkaaman rakentamisen ja bisneksen tieltä. Sadoilla tuhansilla suomalaisilla  ja heidän yhteisöllään ei ollut mitään merkitystä tai arvoa, paikkaa Suomen historiassa. Satojen tuhansien suomalaisten elämällä ei ole ollut mitääni merkitystä.

Nämä lähiöraiskaajat ihastelevat kyllä Puu-Vallillaa, joka oli 1920-luvulla laitakaupungin kurjinta ja räkäisintä aluetta, seutua jossa viinatrokarit, tuberkuloosiperheet ja kurjalisto eli ja kuoli nälässä ja liassa. He ihastelevat Mäkelänkadun muhkeita kivitaloja, eivätkä muista, että ne olivat vuokrakasarmeja, ghettoja joissa sisällissodasta selvinneitten punikkien kakarat ja ämmät raapivat kasaan hengissäpysymistään.

Käpylä on ihana paikka, vaikka senkin oli aikoinaan kurjaa ja syrjäistä laitakaupunkia. Lauttasaari, Munkkiniemi, Pohjois-Haaga ja Tapiola olivat 1950-luvun lähiöitä. Punavuori Helsingissä oli vielä
1960-luvulla paskan paikan maineessa. Vihreitten kiimaisesti rakastama Kallio ja Sörkka olivat nekin sitä. Jos olisi ajateltu kuten nyt lähiöistä ajatellaan, ne olisi kaikki tuhottu ja tärvätty. Punavuoressa ja Kalliossa osittain onnistuttiinkin, Tapiolan keskustassa oikein hyvin. Se raiskattiin.

Jos katsoo Helsingin Ruoholahden uutta uljasta Ruoholahtea ja vertaa sitä Pihlajamäkeen, jälkimmäinen on kuin paratiisi kallioineen ja metsikköineen. Ruoholahti on kuin neuvostoliittolainen grynderioksennus satama-altaan reunalle. Lähiöistä kysytään aina Mitä siellä on. Katsokaa Ruoholahtea ja kysykää uudelleen. Espoon Soukka on kuin arkkitehdin unelmatyö verrattuna uusiin, "tiiviimmän kaupunkirakenteen omaaviin asuinalueisiin".

Olennaisinta on kuitenkin se, että kun sanotaan, ettei lähiöllä ja sen ostarilla ole arvoa, sanotaan, ettei niiden ihmisillä ole ollut mitään arvoa. Niillä tuhansilla elämillä, kohtaloilla ja kasvutarinoilla ei ole mitään arvoa. Koko tuo satojen tuhansien ihmisten massa, lähiösukupolvet ja heidän historiansa, on arvotonta paskaa, joka pitääkin tuhota ja hävittää edistyksen ja rahan tieltä. Iso osa maamme historiaa on arvotonta paskaa, rumaa ja haisevaa, noloa. Muutetaan se muuksi, leikitään ettei sitä ollut olemassakaan!

Suomalaisille junteille, jotka itseään eliittinä pitävät, on historia ollut aina jotakin muuta. Se ei ole ollut koskaan todellisuutta, vaan klingemäistä pompöösiä ulkomaalaisten nuoleskelua ja ihailua. Nenä Venäjän tsaarin peräreijässä ja tai Ruotsin hovin haisevassa kainalossa nämä "historianrakastajat" ovat levittäneet kansallista häpeää ja huonoa itsetuntoaan muiden niskaan. Juuri he haluavat pyyhkiä pois "nolon" historiamme. Ja mikä on sen suomalaisempaa ja nolompaa kuin suuri betonilähiö tuulipukuineen ja hiihtohousuineen, napafarkkuineen ja tatuointuine kaljasieppoineen? Ei mikään.

Jos nämä lähiöraiskaajat olisivat asuneet Englannissa, Yorkin historiallinen keskusta olisi jo aikoja sitten pantu matalaksi, Lontoon Towerin linnan tilalla olisi Ruoholahti supermarkettinsa kanssa ja Stonehengesta olisi tehty rivitaloasuinalue tiiviissä yhdyskuntamallissa postimerkin kokoisine takapihoineen.

Suomalaiset superjuntit olisivat jo aikoja sitten purkaneet Pariisin Eiffel-tornin, koska sen ylläpito maksaa ihan liikaa ja se on rumakin ruosteisena. Ei kannata. Tilalle olisi tullut Nokian pääkonttori, viimeistään.

Me emme tiedä miten nykyiset lähiöt nähtäisiin sadan vuoden päästä. Munkkivuoren tornitaloja ei mielletä lähiöksi, mutta ne ovat juuri sitä. Millaisena Kontula nähdään viidenkymmenen vuoden päästä? Emme tiedä, emmekä koskaan saa tietää, sillä kontulat ja muut raiskataan, koska niillä ei ole arvoa ja ne ovat rumia. Ne ovat hävettäviä. Ihan niin kuin Puu-Vallilakin oli 1920-luvulla. Tai Töölö. Tai Meilahti. Punavuori. Kaikki ne karmean rumat lähiöt ja laitakaupungit.